Lähtötunnelmia ja hellettä

Huh! Onpas ollut vuoristorataiset muutama viikko. Kaikilla on ollut kokeita, palautustöitä, esitelmiä ja puheita. Sen lisäksi on jouduttu jättämään hyvästit niin monille ihanille ihmisille, että tuntuu välillä, että lähteminen täältä on yhtä vaikeaa kuin Suomesta lähteminen. Ei kuitenkaan enää edes viikkoa, kun lentoni lähtee Suomeen ja palaan kaikkien rakkaiden luokse, mahtavaa!

Koulussa on tosiaan ollut melkoisesti hommaa nyt viimeisillä viikoilla. Kaikki kasaantuu luonnollisesti viimeisille viikoille, eikä aikaa jää turhaan löhöilyyn, kun pitää järjestää kaikki kotiinpaluuta varten. Kokeet ja kurssit yleensäkin menivät hyvin, kuten olinkin toivonut, ja näillä näkymine kaikista kursseista on tulossa A, olen enemmän kuin tyytyväinen. Yksi opettaja pyytelikin jäämään Pittsburgiin opettamaan, kun Suomen englanninopetus on melko paljon edistyneempää kuin itse Usassa. :D Jouduin kuitenkin kieltäytymään tarjouksesta, erittäin otettuna silti, koska haluan palata kotiin ja suorittaa koulun kunnolla loppuun. Enkä muutenkaan ole ihan varma haluaisinko opettaa Usalaisessa yliopistossa englantia, kun se ei ole äidinkieleni. Auktoriteetti saattaisi olla hakusessa, kun ei-natiivi 23-vuotias 165cm pituinen likka kävelisi luokan eteen, ja alkaisi opettaa luokkaa, jossa on 200 amerikkalaista, jotka luulevat tietävänsä kaiken kaikesta. jostain syystä pidän enemmän tilanteesta, joka minulla on Suomessa. ;) Kaiken kaikkiaan koulu oli mukava kokemus. Kurssisisällöt eivät mitenkään järkyttävästi rikastuttaneet Suomessa olevia opintojani, mutta kaikista eniten olen saanut irti ihmisistä ja kulttuureista. En ole KOSKAAN ennen tajunnut kuinka hyvin asiat on Suomessa. Opiskelijat maukuvat lisää opintotukea, kun nykyisellä ei saa kivaa kämppää keskustasta, mutta muissa maissa maksetaan maltaita pelkästään koulunkäymisestä, kursseista, lukukausimaksuista, ym. Olen nyt todella tyytyväinen siihen, että asun Suomessa. On niin monta asiaa, jotka ovat hyvin Suomessa ja huonosti muissa maissa. Esim terveydenhuolto, huh mitä tarinoita olenkaan kuullut espanjalaisilta, paragualaisilta, amerikkalaisilta ja saksalaisilta.

Vaikein asia täällä on ollut tähän mennessä ikävä. On ollut ikävä niin kaikkea mahdollista. Joonasta, perhettä ja sukulaisia, kavereita, ilmastoa, kulttuuria, ruokaa, ihan kaikkea. Nyt kuitenkin tuli vielä pahempi nakki eteen, kun piti hyvästellä kaikki ihmiset täällä.Toissaviikolla espanjalaiset tytöt lähtivät takaisin Epsanjaan, mikä oli aivan uskomattoman vaikeaa. Meistä oli tullut neljässä kuukaudessa ihan tajuttoman läheiset ystävät niiden kanssa, asuttiin vielä kymmenen metrin päästä toisistamme. Sinä päivänä, kun he lähtivät, jo aamusta asti oli vaikeaa. He alkoivat pakkaamaan aamulla, ja joka kerta, kun minulla oli jotain asiaa ja menin heidän huoneeseensa, aloin vuotaa silmistäni kuin rikkinäinen pato. Ja tyttöjä kun olemme, kaikki itkivät kun yksi itki, haha. :D Illan päätteeksi menimme syömään ravintolaan, jossa koitin parhaani mukaan pidätellä itkua. Enpä kauhean hyvin onnistunut tavoitteessani, ja lopulta sain noin 10 muuta ihmistä itkemään, ei hyvä. Lopulta he pääsivät lähtemään ja seuraavaksi olikin minun vuoroni. Minulla oli käynyt hyvä tuuri, ettei minulla ollut koeviikolla yhden yhtä koetta. Päätinkin lähteä lomailemaan kahdeksi viimeiseksi viikoksi Miamiin, onhan se yksi haavekaupungeistani. Viimeinen iltani ei ollut yhtä kamalaa itkua, kuin espanjalaisten lähtö, olivathan he kuitenkin parhaat kaverini täällä. Oli kuitenkin hirveän vaikea sanoa hyvästejä ihmisille, kun joillekin joutui vain jättämään hyvästit niin, ettei todennäköisesti ikinä ikinä tulla tapaamaan uudelleen. Niin monta kivaa tyyppiä tuli tavattua, että hetkittäin teki mieli vain jäädä Pittburgiin Miamin sijasta. Enpä olisi sitäkään uskonut. ;)

Matka Miamiin sujui paljon paremmin, kuin matka Suomesta tänne. Lennot olivat ajallaan, ei ikäviä kanssamatkustajia, ei ongelmia. Miamiin tultuani olinkin ihan hurmiossa. Palmuja oli lentokentän parkkipaikalla jo, ja ilma oli lähes tuskaisen kuuma. Hostelikin oli odotettua parempi ja huonekavereina 0n 5 muuta tyttöä. He vaihtuvat aina sitä mukaa, mitä heidän  matkansa loppuu, joten tulee täälläkin tutustuttua uusiin ihmisiin. Olenkin suurimman osan ajasta viettänyt parin huonekaverin kanssa. Ingrid (jota nimen mukaan luulin ruotsalaiseksi heti), joka on Georgiasta vietti täällä vain pari päivää, kun poikaystävää tuli niin ikävä. Elena, joka on Venäjältä, onkin ollut matkakumppanina tämän reilun viikon, mitä olen täällä nyt ollut. Ollaan yhdessä otettu aurinkoa, käyty shoppailemassa, kierrelty Miamia, ja tehty kaikkea mahdollista mitä päähän tulee. Otettiin eilen pedikyyrit, ja saatii jalat näyttämään siisteiltä. Kaiken kävelyn ja suolaveden jälkeen ne olivatkin molemmilla melko kuivat ja huonossa kunnossa.

Sunnuntaina lähteekin lentsikka New Yorkin ja Frankfurtin kautta Helsinkiin, jonka jälkeen pääsenkin kotiin. Viikonloppuna onkin sitten jo Markon ylppärit, jossa näen varmaan sukua. :) Viimeinen päivitys tulee sitten Suomesta, ja siinä päivittelen miinuksia ja plussia, ynnä muita parhaita hetkiä ja fiiliksiä. Siihen asti aion maata Miami Beachin kuumilla hiekkarannoilla ja ruskettua nätisti ennen Suomen kesää. Mahtavaa on ollut, mutta odottelen kovasti jo kotiinpaluuta! Terveisiä kaikille kaikille kaikille!!!! :)

[Kuvat ei näköjään lataudu tänään, koittelen huomenna uudelleen.]

Kaikki viimehetkillä

Enpä olekaan pitkään aikaan kirjoitellut tänne mitään, anteeksi. Tuntuu, että mitään ei ole oikein tapahtunut New Yorkin matkan jälkeen, mutta kyllähän sitä löytyy taas kirjoitettavaa varmasti muutama kappale. ;)

Yksi asia, mitä halusin välttämättä tehdä Usassa, oli kiinalaisen ruoan tilaaminen kotiin. Olen aina katsonut amerikkalaisia leffoja ja sarjoja kateellisena siitä, että täällä tulee kiinalainen ruoka sellaisissa kivoissa valkosissa pöniköissä. Suomessa oon pelkästään nähnyt vain styroksisia kebab-laatikoita, missä ei ole yhtään sitä samaa tunnelmaa, mitä Usan pöniköissä. Päätettiinkinn kämppiksen kanssa yksi ilta tilata kiinalaista kotiin. Ruoka oli ihan sairaan hyvää, ja ihan huippuhalpaa, ja kaiken huippuna se tuli tosiaan haaveilemissani pöniköissä. Penny varmaan ihmettelikin, kun ruoka tuli, että mitä minä oikein napsin kuvia jostain ruokapurkeista. :D haha. Minullle se oli kuitenkin taas yksi asia, mitä ei tule Suomessa tehtyä.

(kiinalaiset ruokapönikät)


Muutama viikko sitten viikonlopuksi oli luvattu niin kaunista säätä, että täällä päätettiin pitää futisturnaus (ja siis ihan eurooppalaista futista, ei amerikkalaista). Pitihän sitä sitten oma joukkue kasaan saada, ei sitä kovin usein pääse futisturnaukseen pelailemaan. Olimme ihan surkeita (mikä ei yllättänyt ketään), mutta hauskaa oli. Kaveripojat naureskeli hieman meidän tarkkaan harkituille kuvioille ja strategioille, jotka eivät tulleet ilmi sivustakatsojille jostain syystä. Vaikkemme ihan huippupeliä pistäneetkään pystyyn, niin minun joukkueeni päätti, että meillä ainakin oli kunnon kisahenkeä. Raapaisimme sormiimme kivat kasat mutaa ja sipaisimme meikittömille poskillemme amerikkalaisjalkapallo-tyyliset sotamaalaukset. Saatiin kehuja siitä, että uskallettiin heittäytyä peliin kunnolla mukaan, kun 
usalaiset tyttöjalkapalloilijat kiljuivat täydessä meikissä ja hiukset laitettuina. 

(Cecilia ja minä sotamaskissa pelin jälkeen)


Amerikkalainen jalkapallo on täällä tosiaan ihan sairaan iso juttu, tosi suuri osa yliopistoelämästä pyörii sen ympärillä. Jalkapallokausi on syksyllä, joten meitä harmittikin aika paljon, ettei tulla näkemään 
yhtään futispeliä, vaikka se on niin iso osa tätä paikallista elämää. Gorillas -joukkue kuitenkin piti harjoituspelin, jossa joukkue jakautui kahtia ja pelasi itseään vastaan. Oli tosi kiva nähdä, että miten sitä pelataan, vaikkei ne ihan täysillä taklanneetkaan toisiaan, eihän se ole kannattavaa omaa loukkuettaan loukata. Hölmöin hetki koko pelissä oli se,  kun yksi pelaajista satutti sormensa niin, että verta vuosi koko kädelle. Pelaaja tietysti otettiin pois kentältä ja hoitajat juoksivat paikalle, mutta hänen tilalleen laitettiin hirveä läskimörssäri, kenellä oli käsi KIPSISSÄ! En oikein ymmärtänyt sitä logiikkaa, mutta eipä sitä kai tarviikaan ymmärtää.

(pelin tiimellyksessä)


Hauskaa täällä on ollut huomata se, kuinka hyvä maa Suomi on asua. En olekaan ennen edes tajunnut miettiä, että onko muissa maissa esm opintotukea. Sen vaan ottaa niin itsestäänselvyytenä, koska Suomessa sitä saavat kaikki opiskelijat. Sitten, kun tulee tänne ja kuulee, että melkein joka ikisessä maassa joutuu maksamaan jotain koulunkäynnistä, sitä alkaa arvostaa ilmaista koulutusta. Samoin esim terveydenhuoltoa. Täällä jotkut ei käy hammasläääkärissä, koska siihen ei ole varaa. Itse ostetaan sitten jotain halpoja poppaskonsteja, joilla turruttaa kipua tai lieittää tulehdusta. Ja multa vedettiin kesällä molemmat viisaudenhampaat ylhäältä ja maksoi huimat 8 euroa.
Yksi isoimmista kulttuurieroista, johon olen törmännyt, on tulluyt Saudi-Arabiasta. Meillä yhellä tunnilla piti sieltä maasta ihmiset esitelmää, ja ne pojat kertoi karuja totuuksia heidän maastaan. Heistä yhdellä oli kotona yksi vaimo, ja kesällä, kun tämä poika/mies palaa takaisin Saudi-Arabiaan, hän aikoo hankkia toisen vaimon. Ja yhdellä niistä oli päätetty ennen syntymää, että hän menee naimisiin serkkunsa kanssa. Ja niin hä tulee tekemään kahden vuoden päästä. Hänellä itsellään ei ollut mitään sanavaltaa kenen kanssa hän menee naimisiin ja yksi niistä miehistä oli oikein tosi ylpeä, kun hän sanoi, että hän saa itse valita oman puolisonsa. Ihan järkyttävävää huomata, että kaikissa maissa sekään ei ole itsestääselvyys.
Tästä oli sitten kiva huomata, että itellä on tosiaan se päätösvalta kenestä tykkää ja kenestä ei.

Viime viikonloppuna oli yksi koko reissun kohokohdista; menimme Kansas Cityyn huvipuistoon. Oon tässä suhteessa ihan kuin pieni napero, koska oon tosi innoissani aina huvipuistoissa ja voisin viettää niissä koko päivän. Ja vielä, kun tiedän, että täällä kaikki on isompaa. Siinä olikin sitten jo viikkoa aikaisemmin löysät housuissa, kun menin hölmönä katsomaan youtubesta videoita, jotka oli otettu laitteiden etupenkiltä. HUI. Kun Suomessakin jo pelkään ihan hulluna esim tornadossa, niin kiva kun luin, että tuolla Kansas Cityssä olisi noin kolme kertaa korkeampi ja nopeudeltaan kaksinkertainen laite. Pikkuisen alkoi puntit tutisemaan. Ja voin kertoa, että kun näimme laitteet autosta muutaman kilometrin päästä, niin yhtäkkiä ei enää naurattanutkaan. Korkein vuoristorata oli korkeimmillaan 75metrin korkeudessa, eli korkeammalla kuin Suomen spaceshot (mikä on muuten jo sekin sairaa korkea). Ja sitten kun alas tullaan 120km/h tuntinopeudella, niin siinä ei paljoa naurattanut. Kaikkiin laitteisiin menin kuitenkin, vaikka pahimmmissa melkein itketti kun pelotti niin himpskatisti. Kiljuttua tuli niin paljon, että ääni lähti seuraavaksi päiväksi. 

(korkeimmat vuoristoradat näkyy tässä pieninä, mutta olivat ihan järkyttävän kokoisia)


(Luis, Sarah, minä, Jasmin, Caro, Martin, Sumahia, Evelyn)


(pelokas minä ja innokas korealainen David vuoristojunassa)


(pahimmissa laitteissa oli pelureille oma uloskäynti merkitty hauskasti)



Nyt alkaa jo olla viimeiset hetket käsillä. Kaksi viimeistä viikkoa Pittsburgissa, sitten kaksi viikkoa ihanassa Miamissa, sitten jo kotiin. Toisaalta on tosi haikeat fiilikset, koska täällä on joitain ihmisiä, keitä en tule todennäköisesti ikinä tapaamaan uudelleen. Eurooppalaisten kanssa ollaan jo tehty suunnitelmia tapaamisista, mutta esim Paraguaysta tai Intiasta olevia tyyppejä ei ihan heti pääse moikkaamaan. Miamin reissua odotan tietysti tosi innolla, koska se on yksi mun haavekaupungeista, jonne on "pakko" päästä elämän aikana. Ja nyt pääsen viettämään siellä kaksi viikkoa, ihan luksusta. Uskon kuitenkin, että sielläkin tulee olemaan sekalaiset tunteet. On kuitenkin juuri jättänyt kaikki hyvät kaverit tänne, mutta on innoissaan, että on Miamissa. Sitten siihen vielä se, että odottaa ihan hurjasti kotiinpääsyä. En tiedä mitä niistäkin viikoista tulee. Toivottavasti ainakin mukava rusketus Markon ylppäreihin. Täälläkin on muuten tullut iha  kesä; lämpötila on ollut koko viikon helteen puolella, ja ulkona voi olla t-paidoilla ja hameilla. En onneksi ole palanut, vaikka olenkin kalkkilaiban kapteeni. :)

Piristykseksi vielä esittelen luotettavimmat ystäväni täällä. Tarmo ("Tappi-Tare") on ollut mukanani koko matkan ajan, ja hän käväisi Nykissäkin.  Untamo ("Räppi-Unski") tuli Joonaksen puolitoistavuotispaketista, mitä hypistelin kolme viikkoa, kun sen sai avata vasta meidän puolitoistavuotispäivänä. Nämä kaverit saavat joka ilta iltapusut, jotka sitten lentävät Suomeen kaikkien rakkaitten sydämiin.

(Tare ja Unski)

New York, baby!

(New Yorkin taivaanraja Liberty Islandilta)


Varmaan aika itsestäänselvää, että reissu oli UPEA!! Kahdeksan päivää New Yorkissa ja tuntui, että olimme olleet poissa Pittsburgista kuukausia, niin iso oli kulttuuriero. En edes tiedä mistä aloittaa kirjoittaminen, kun oli niin miljoona asiaa, jotka olivat upeitamahtaviasiistejä.

Lähdimme matkaan lauantaiaamuna, kello 13. Lähtöajaksi oli sovittu 11, mutta pitihän se arvata, ettei Espanjalaiset ja Kyproslaiset saa tulta pyllyn alle, vaikka kyseessä olisi superhieno reissu. kahdeltatoista skypeteltiin vielä vanhempien kanssa ja puolet matkalaukusta oli pakkaamatta. Onneksi olimme varanneet aikaa Kansas Cityssä pyörimiseen, sillä se aika kului täysin tyttöjen odottamiseen. Oman nipottajaluonteeni takia olin itse herännyt aikaisin skypettämään Joonaksen kanssa reiluksi tunniksi ja silti jäi vielä aikaa tehdä vaikka mitä aamulla. Katselin netistä "must-see" nähtävyyksiä nykistä, kun kerran aikaa oli. Enkä jaksanut edes polttaa päreitäni myöhästelijöiden kanssa, koska edessä oli unohtumaton reissu Isoon Omenaan.

Lentoreissut menivät huomattavasti paremmin, kuin Pittsburgiin tullessa kaksi kuukautta sitten. Vieressä ei ollut Puolalaista piereskelijää, en joutunut nukkumaan kentällä yms mukavaa. Lensimme Chicagon kautta Newarkin lentolkentälle, mistä otimme Supershuttlen, joka on hostelien kanssa yhteistyössä, ettei tarvitse maksaa kalliita taksimaksuja. Pääsimme suoraan hostelimme oven eteen, mikä ei sitten vuorostaan ollutkaan yhtä positiivinen ylläri, kuin lentomatka. Jouduimme pari minuuttia miettimään olemmeko oikeassa paikassa, vaikka kuski sanoi, että olemme suoraan hostelimme ovella. Punaisessa tiiliseinässä oli valkoinen rämä ja ruosteinen ovi, joka ei todellakaan houkutellut meitä sisään. Kuitenkin, astuimme sisään hosteliin ja raahasimme portaat ylös matkalaukkumme, jotka jokainen painoivat "vain" 23kg. Respassa intoamme latisti mies, joka haisi samalta kuin Puolalainen kanssamatkustajani 
ekalla lennolla. Eivät kuitenkaan olleet sukua, tämä häiskä nimittäin oli Espanjasta. Eikä muuten 
puhunut melkein yhtään englantia. Saimme kuitenkin maksuhässäkän jälkeen avaimet 
huoneeseemme, ja raahasimme matkalaukkumme toiseen kerrokseen. Oven avauduttua kaikilla 
tipahti suu auki. Ja ei, ei ilosta ja innosta. Edessämme oli noin 2,5mx3m huone, jossa oli likainen 
vihreä kokolattiamatto, joka ei ollut treffannut imurin kanssa sitten viime kesän. Sängyt olivat 
pienet ja pelotavan näköiset kerrossängyt, joissa oli peittojen sijaisina vanhat virkatut viltit, joissa
 oli tarhoja, joita arvuuttelimme aina torakanulosteesta vanhaan räkään. Avasimme vessanoven, 
jossa saimme tervehtiä huonetovereitamme, herra ja rouva torakkaa. Sara alkoi kiljumaan ja
 minä ja Georgia jahtasimme vilkkaita ötököitä kenkiemme kanssa. Ei muuten ollut läheskään niin 
helppoa kuin olettaisi ja Georgia tiesikin kertoa, että torakat ovat nopeimpia ötököitä koko maailmassa.
 Kilpajuoksun jälkeen saimme kuitenkin saatettua torakkapariskunnan ikuisen unen maahan ja 
pääsimme suihkuun. Iloksemme huomasimme jakavan vessan nuorten miesten kanssa, mikä ei kovin 
paljoa tunnelmaa nostanut.  Kun vihdoin pääsimme nukkumaan, huomasimme, ettei hostelin sijainti 
Manhattanilla ollutkaan pelkkää iloa. Lauantai-yö kaupungissa, joka ei koskaan nuku. Eikä muuten kukaan sen metelin takia. Eikä asiaa parantanut se,
 että metalliset kerrossänkymme alkoivat pitää hirveätä kitinää heti kun liikautti pikkuvarvastaankin. 
Saimme kuitenkin nukuttua muutaman tunnin ja heräsimme uuteen päivään New Yorkissa, how cool is that?

(Georgia erittäin riemuissaan tilavassa huoneessamme)


Ensimmäinen aamupala syötiin Starbucksissa, koska hostel ei tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta siinä vaiheessa. Tässä vaiheessa huomasimme, että hostelimme sijainti oli todella mahtava; Madison square park, Chrystler Building, ja Iron Flat building olivat ihan vieressä. Empire State Buildingillekin oli huimat 10 korttelia, ei paha. Ensimmäisenä päivänä tapasimme Paulan sedän, joka oli tullut Espanjasta. Kävelimme viidettä avenueta pitkin, ihastelimme rakennuksia, kävimme katsomassa 
Rockefeller Centerin, MoMA'n ja kauppoja. Saran kanssa kävelimme Central Parkiin asti, mutta emme olleet varma oliko se central park, joten jätimme käymisen myöhemmälle, sillä jalkamme jyskyttivät kivusta. Ja takaisin hostelille oli 40korttelia. Illalla seuraamme liittyi Paulan ystävä, Ana, joka myös oli Espanjasta. Kävimme katsomassa Empire State Buildingin ulkoa ja päätimme mennä sisään. Pääsimme ylös ja näkymä oli henkeäsalpaava. Koko New Yorkin valot näkyi sieltä ylhäältä ja kuvia tuli napsittua yhteensä varmaan sata. Sinä iltana tuuli oli ihan mieletön ja välillä pelkäsinkin, että koko rakennus kaatuu tuulen voimasta. Ei ihan realistista, mutta menkääpä itse 87. kerrokseen, missä tuulee niin paljon, ettei eteenpäin meinaa päästä. ;)

(Empire State päivällä)


(New York yöllä Empire Statesta, pahoittelen huonon kuvaajan [minä] taitoja ja läiskiä kameran linssissä)


Seuraavana päivänä, maanantaina 17.3. olikin Saint Patrick's Day, jota juhlitaan Usassa melko isoin menoin. Kaikissa kaupoissa on ollut vihreitä lakkeja ja apilatavaroita myynnissä ystävänpäivästä asti ja Nykissä oli paraati sen päivän kunniaksi. Oli tosi kiva, että satuimme osumaan juuri tuona päivänä sinne, koska en Suomessa olekaan nähnyt paljoa paraateja, jos pesisleirin alkuparaateja ei lasketa. ;) Paraati kestikin kolme tuntia, eikä millään jaksettu katsoa uudestaan ja uudestaan, kun kilttipukuiset miehet soittivat säkkipillejä ja pienen pieniä nokkahuiluja. Olihan se hienoa ensimmäiset 15minuuttia, mutta sen jälkeen se oli vähän been there, done that. Menimme Irkkupubiin, mikä oli niin täyteen ahdettu, ettei mikään Suomen baari vetäisi 
sille vertoja. Olisin tosissani pystynyt nostamaan jalkani ilmaan ja olisin pysynyt paikalla vain sen
 vuoksi,että olin purituksissa ihmisten välissä. Onneksi portsarit heittivät ihmisiä ulos siihen tahtiin, 
että kymmenessä minuutissa oli tilaa hengittää.

(Irkkupubissa, minä ja Ana)


Irkkupubin jälkeen jalkamme huusivat kivusta, joten päätimme ostaa subway-kortin, jolla pääsi matkustelemaan rajattomasti 7 päivää. Eksymättä kertaakaan, otimme kolme eri subwaytä ja löysimme itsemme juuri sieltä, mistä pitikin - China Townista. Ikinä en ole Kiinassa käynyt, mutta voisin hyvin kuvitella sen olevan erittäin samanlainen kuin tuo paikka. Ihan julmetusti ihmisiä joka paikassa, myyntikojuja kadunvarret täynnä ja kiinalaisen ruoan tuoksu sekoittuu pakokaasun löyhkään. China Townista löysimmekin osan tuliaisista, sillä siellä oli hal-paa! Olin päättänyt ostaa itselleni ison punaisen käsilaukun ja maksimihinta olisi 40€ (koska halusin ISON). Kiertelin monia kojuja, joissa vaihtoehtoja oli enemmän kuin ehdin katsoa. Löysin vihdoin haluaman laukun, jonka lähtöhinta oli 70Dollaria (eli noin 45€). Päätin, että koitan tinkimistaitojani. No, lopulta laukku päätyi mukaani "huimalla" hinnalla - $30 (20€). Päätinkin sillä hetkellä, että jos en saa jotain tingittyä, sitä en tarvitse. Paljoa ei lähtenyt mukaan (en tosin lähtenytkään etsimään paljoa tavaroita itselleni), mutta ne, jotka lähtivät olivat tingitty mukavasti puoleen hintaan alkuperäisestä.


(China Townissa, Domingo, Sara, Georgia, Ana ja minä)


Seuraavana päivänä menimme katsomaan vapauden patsasta. Kamerani akku sanoitui irti sillä sekunnilla, kun astuimme jonottamaan lippuja lautalle. Onneksi en ollut yksin matkassa, sillä muilla olivat kamerar mukana ja kuvia näpsittiin koko ajan. Itse patsas oli pienempi, kuin oletin, mutta olihan se silti isoin patsas, mitä olen koskaan nähnyt. Parhaat kuvat tulivat varmaan tältä reissulta, mutta ei itse patsaasta, vaan taivaanrannasta, johon piirtyi New Yorkin pörssialueen rankennuksien rajat. Sieltä juuri onkin tämän päivän kirjoituksen ensimmäinen kuva, joka todennäköisesti lähtee 
tauluksi meidän seinälle, jos meidän perheen komeampi osapuoli siihen antaa hyväksyntänsä. 

(Vapaudenpatsas ja linssilude-pipopää)


Samana päivänä kävimme läpi Financial Districtin, Wall streetin ja Ground Zeron. Melko vaikuttavaa nähdä Ground Zero, kun siellä ei ollut yhtikäs mitään jäljellä perusteiden lisäksi. Varmaan ihan hirmuinen homma purkaa World Trade Center alas. Hirveä kasa rakennusmateriaalia ja kaikkea mahdollista, ei ole helppoa. 

Perjantaina menimme Central Parkiin, se oli kuitenkin yksi nähtävyyksistä, joka oli meidän listamme kärjessä. Kerrankin oli suht aurinkoinen päivä, joten saimme nauttia todella kauniista maisemista. Sieltäkin tuli näpsittyä sellaisia maisemakuvia, että ihan mahtava katsoa niitä näin jälkeenkin päin ja vain ihailla niiden kauneutta. Kävimme katsomassa Liisa Ihmemaassa patsaan (yhden niistä), Yksin kotona 2 elokuvan sillan ja tornin, josta näkyi melkein koko puiston yli. Oli kyllä uskomatonta, miten keskellä ihan superkiireistä kaupunkia olikin yksi kauneimmista luonnon paikoista, mitä olen nähnyt.

(Liisa Ihmemaassa -patsaalla, Georgia, Sara, Paula, minä, Ana. Ja ylhäällä on joku random poika.)

Perjantai-ilta kruunattiin sillä, että menimme musikaaliin. Hinta ei ollut ihan mahdottoman halpa, mutta päätimme, että kun kerran on mahdollisuus nähdä musikaali Bradwaylla, niin pitäähän se käyttää hyväksi. Jätämme vaikka parit kengät ostamatt, että pääsemme katsomaan sen. ;)  Musikaali oli Maija Poppanen, ja oli kyllä menemisen arvoinen. Näyttelijät olivat huippuja, ja vaikka meillä ei ollut yleisön parhaat paikat, olimme kuitenkin niin lähellä, että näimme jokaisen virnistyksen ja jokaisen silmäniskun. Mahtavaa!

(Musikaalissa, minä, Sara, Georgia)


Lauantaina olin tehnyt kaikki ostokseni, joten kun muut menivät shoppailemaan, minä treffasin Katrin kanssa. Ollaan Katrin kanssa asuttu kaksi vuotta kämppiksinä (04-06), ja ollaan tosi hyviä ystäviä, joten oli ihan huippua tavata pitkästä aikaa ja vielä niinkin vaatimattomassa paikassa kuin New York. Menimme katsomaan Natural History museota, mutta suurin osa museosta taisi meiltä mennä ohi, kun olimme niin uppoutuneita juttelemaan kaikista mahdollisista asioista, mitä meille on tapahtunut. Katrikin on nimittäin vaihdossa nyt, North Carolinan isossa kaupungissa, Charlottessa. Vietimme koko päivän yhdessä, käyden museossa, Little Italyssa syömässä, China Townissa shoppailemassa ja Grand Centralissa kahvilla. Oli kyllä yksi parhaimmista päivistä koko reissun aikana, on se kuitenkin eri asia olla jonkun kanssa, jonka tuntee todella hyvin ja kenen seurassa viihtyy niin hyvin, että ollaan asuttu yhdessä pari vuotta.

(Katri innoissaan Little Italyssa)


Sunnuntai-aamuna pitikin jo lähteä kotiinpäin, eikä tunnelma ollutkaan odotettua kamalampi. Aluksi luulimme, että haluaisimme jäädä Nykiin ja viettää siellä koko loppuajan, mutta ei. Kaikki halusivat palata kotiin omaan kitisemättömään sänkyyn ilman torakoita. Nee York oli kuitenkin niin kiireinen kaupunki, etten itse haluaisi ikinä asua siellä. Reissata haluan uudelleen sinne, mutta asumiseen en kykenisi. Hostelin pitäjä höpsö italialaismies oli kyllä paras juttu koko hostelissa. Hän juoksi avaamaan meidän vessan, kun Georgia tukki sen, hän juoksi korjaamaan meidän viemärin, kun suihkun viemäristä tuli vessanpöntön käytetyt vedet tuliaisineen. Kiva mies mutta tuonne hosteliin ei minua kyllä taida saada uudestaan. Ellei makseta ;).
 
(minä, Ana, Lou hostelinpitäjä, Paula, Georia, Sara)


Reissu oli kaikenkaikkiaan unohtumaton. Paluu takaisin Pittsburgiin oli kuitenkin mukava, on täällä selvästi siis ihan kivaa. Reilu kahdeksan viikkoa enää kotiinpaluuseen, aika tuntuu lentävän. Ja vaikka täällä on tosi kivaa, ja suosittelen tätä kaikille, niin täytyy myöntää, että melkoinen koti-ikävä on jo. En ole nähnyt ketään rakasta (paitsi nyt Katrin, ihanaa) yli kahteen kuukauteen, kyllä se vähän syö ihmistä. Ei täällä niin 
kivaa ole, etteikö haluaisi palata Suomeen. Mutta niin kauan, kuin täällä olen, aion nauttia 
olostani ja käyttää kaikki mahdollisuudet hyväksi! 

Puolimatkassa

En ole vähään aikaan kirjoitellut oikein mitään, koska tuntuu, ettei ole tapahtunut mitään kummempia, että olisi kirjoittamisen arvoista. :) Kiva kuitenkin huomata, että monet kyselee miksen ole kirjoittanut blogia, ja että koska tulee seuraava merkintä.

Puoliväli melkein takana. Reilun viikon päästä täsmälleen puolivälisä, ja tuntuu ihan hurjalta. Lentomatka tänne on vieläkin niin elävänä mielessä, että tuntuu kuin se olisi eilen. Toisaalta kun muistelee sitä, koska olen viimeksi päässyt istumaan omalla sohvallani, siitä tuntuu olevan ikuisuus. Niin paljon kuin tykkäänkin olla täällä, niin täytyy tunnustaa, että tuossa silmien edessä olevalla seinätaululla on kokoajan lappu, jossa lukee kuinka monta viikkoa jäljellä. Kyllä sitä taitaa siis olla kotiinkin vähän ikävä. ;)

Viikko sitten pääsimme vihdoinkin matkustamaan Pittsburgin ulkopuolelle. Paragualaiset tytöt kysyivät minua ja Saraa mukaan jopliniin shoppailureissulle, ja tietysti suostuimme, vaikka varoitusaika olikin noin 5minuuttia. Nopeasti juostiin asuntolalle, tarrattiin tärkeimmät tavarat mukaan (lompakko, kännykkä, kamera) ja eikun menoksi. Meille oli kerrottu jo monelta taholta, että Joplinin kauppakeskus on todella pieni, ja siellä ei ole kuin ihan muutama kauppa.
Ajomatka Jopliniin oli mielenkiintoinen. Moottoritielle liityimme suht pieneltä tieltä liikennevaloista, joten kiihdyttäminen tuntui hurjalta (mutta tasaiselta, koska täällähän lähes kaikki autot ovat automaattivaihteilla). Välillä tuntui ihan epätodelliselta, kun kuusikaistaisella moottoritiellä olikin yhtäkkiä suojatie. Kysyinkin kuskilta, joka oli amerikkalainen Sarah, että kolaroiko porukka paljon täällä autoillaa. Ei kuulemma kolaroi. "Except for when it snows, then everyone crashes!" :D hehe. 
Kun saavuimme ostoskeskukseen, en ollut uskoa silmiäni. Joplinin "pikkuinen" ostoskeskus olikin aivan sikamaisen kokoinen superrakennus, joka sai Keskisen 
kyläkaupan näyttämään hiirenkakalta. En tiedä olenko Suomessa koskaan nähnyt noin isoa 
kauppakeskusta, ja täällä se tosiaan oli paikallisten mielestä "pieni". Odotan suht innolla New 
Yorkiin pääsemistä, siellä kun saattaa olla vähnä isommassa mittasuhteessa ostoskeskukset.
Olimme ostoksille viisi tuntia ja kiersimme Saran kanssa ostoskeskuksesta noin neljäsosan. Kauppoja oli joka lähtöön, ja mikä parasta: kaikissa kaupoissa oli kevätalennukset. Löysinkin melkoisen määrän kivoja vaatteita, enkä edes uskaltanut katsella kenkiä, siinä olisi kulunut vaikka koko päivä. Päivän päätteeksi minulla ja Saralla oli leveät hymyt kasvoilla ja molemmat oli sitä mieltä, että se oli paras päivä täällä tähän mennessä.
Kun söimme ostoskeskuksessa, tuli taas ilmi se, miksi usalaiset ovat hiukan tukevampia. Pikaruoka on todella halpaa, ja sitä on kaikkea laatua. Kuten Forumin alakerrassa on, Joplinissakin oli monen monta ravintolatiskiä yhdessä aulassa ja keskellä ruokailupöydät, jossa kaikkien ravintoloiden asiakkaat saivat syödä. Minä ja Sara söimme kiinalaista (ihan SAIRAAN hyvää appelsiinikanaa), Sarah söi kanatortillan, Sumahia söi Calzonen ja Gabi söi hamppariaterian. Mun ja Saran annoksiin sisältyi juoma, joka oli pienin koko. Myyjä kysyi minulta haluanko isomman juoman, ja aluksi mietinkin sen ottamista, kun juon aika paljon samalla kun syön. Kuitenkin, kun näin sen pienimmän juoman koon, päätin tyytyä siihen. Olihan se kuitenkin 0,9litraa. :D Riitti minulle ja jäi ylikin.



(syömässä Joplinissa: Gabriela, Sumahia, Sarah, Sara)


Tämä seuraava viikko on kaikilla tosi kiireinen, koska on Midterm. Lukukauden puoliväli joten lähes kaikki opettajat pitävät kokeita, esitelmiä, palautuspäiviä nyt ennen pring breakia. Ollaankin Saran, Paulan ja Georgian kanssa oltu koko tämä viikk ( ja varmasti myös ensi viikko) tosi paljon vain huoneissamme tekemässä tehtäviä ja esseitä ja välillä kirjastossa lukemassa tentteihin. Tosi paljon tekemistä, mutta onneksi viikon päästä päästään New Yorkiin ja silloin ei ole yhtään kouluhuolia.

Eilen kuitenkin päätettiin pitää taukoa opiskelusta ja mennä International Food and Culture tapahtumaan. Sinne oli eri maiden vaihtarit tehneet perinteisiä ruokia ja tuoneet joitain koruja/huiveja yms pieniä esineitä myytäväksi. Yhden lipun sai 50sentillä (Suomen rahassa noin 0,35€) ja useimmat ruokamaistiaiset sai tuolla yhdellä lipulla. Maisteltiinkin kaikkia mahdollisia ruokia, vaikka osa näytti niin hassulta, että teki mieli jättää väliin. Useimmilla pisteillä oli kuitenkin joku tuttu tai ystävä, joka pyytämällä pyysi maistamaan heidän ruokaansa. Pitihän sitä sitten olla kohtelias ja maistaa kaikkea. Itse maistoin ruokaa Paraguaysta, Kiinasta, Koreasta, Saudi-Arabiasta, Malesiasta, Intiasta ja natiivi-Amerikkalaista. Hyvää oli, vaikka joukossa oli muutama juttu, joiden kohdalla piti vääntää tekohymy kasvoille, koittaa olla oksentamatta, ja saada suustaan "Mmmmm, it's good." Yksi tälläinen oli kiinalainen ylläri. Kämppishän on Kiinasta, joten oli periaatteessa pakotettukin  maistamaan niiden ruokia. Tykkään kiinalaisesta ruoasta tosi paljon, mutta kun Penny (kämppis) antoi käteen pienen 
mukin täynnä jotain suklaapuuron näköistä, jossa oli jäähileitä, täytyy tunnustaa että odotukset 
eivät olleet korkealla. Penny vaatimalla vaati, että maistan heidän "jäätelöä" heti, joten kulautin 
suht pienen kulauksen tuota hassua suklaapuuroa kurkustani alas. Voi kamaluuksien kamaluus 
miten vaikeata oli nielaista tuo hirvitys. Se maistui ihan järkyttävältä, enkä ole ikinä maistanut 
mitään vastaavaa.  Se maistui pavuilta, jotka oli soseutettu, lisätty maitoa ja sokeria ja jäähilettä. 
Ja kuten jälkeenpäin kuulinkin,  se oli juuri ja täsmälleen tehty niin. Punaiset pavut ovat yksi 
suosituimmista jäkiruoka-aineksista Kiinassa, joten tämä on heidän surta herkkua. Ja he myivät sitä minulle nimellä jäätelö. 
(Those evil little people.) Suurin osa ruoista oli kuitenkin todella hyvää. Parasta oli ehkä Saudi-arabialainen kana, jossa oli kanelia (hassun kuuloista, mutta herkkua!) ja intialainen sekasörsselipata. Aluksi katsoin, kun mies teki minun annostani ja pisti mausteita vain ihan lusikanpäällisen. Ajattelin, että mies kuvittelee minun olevan joku hienohelma, joka ei ole koskaan 
maistanut muuta kuin pehmeää pullamössöä, mutta todellisuudessahan rakastan mausteita. Mies
 samalla kertoi, että mausteet olivat Intialaisia, joten hiukan vahvempia kuin normaalisti mausteet 
ovat. "Niin vissiin!" olivat ajatukseni, kun kuulin tuon lauseen, mutta kun maistoin annostani, 
meinasin juosta palolaitokselle, sillä suuni oli tulessa. Mies tosiaan tiesi mistä puhui, olen kuitenkin 
melko tottunut mausteisiin. 
Ilta oli todella hauska ja esityksiäkin tuolla tapahtumassa oli. Yksi lemppareistani oli Paragualainen "pullotanssi", jossa laitetaan pullo pään päälle ja tanssitaan niinkuin pullo olisi liimattu päähän. Yksi näyttävimmistä oli myös kiinalaisten taistelulajien esittely. Tyttö pisti mukin päänä
 päälle ja sen päälle omenan ja poika hyppäsi takaperin jonkun kung-fu potkun ja osui täsmälleen omenaan rikkoen sen. Sen jälkeen he tekivät jonkun tee-taistelu tanssin, jossa aina yhden erän voittaja sai pienen kupin teetä. Vitsailimmekin kavereiden 
kanssa, että seuraavaksi kun joku haluaa teetä, niin eikun taistelemaan kung-fu lailla, että onko ansainnut teen vai ei. 

(Kiinalaisten taistelulajien näytöksestä)



Lauantaina tulimme takaisin asuntolalle kahdeksalta, ja vietimme hurjan villin illan; istuimme kaikki neljä tietokoneidemme ääressä tekemässä esseitä, esitelmiä ja tutkimuksia ensi viikkoa varten. Onhan se vähän laimeata olla Usassa ja viettää lauantai-ilta opiskellessa, mutta päätimme, että suoritamme koulun ihan sika hyvin nyt ennen spring breakia ja siellä sitten otamme kaiken ilon irti, kun on hyvä mieli koulusta. Itsellä ainakin on nimittäin tulossa melko hyvät arvosanat jokaisesta kurssista, ja haluaisin pitää ne arvosanat lukukauden loppuun asti. Sitäpaitsi pidämme välillä aina taukoja, jolloin höpsöttelemme ja juttelemme hauskoja. Se on yksi hyvä puoli asuntolassa asumisessa. Voin kipittää Saran ja Paulan ovelle (joka on kymmenen  metrin päässä) turkoosissa jääkarhupyjamassani ja pinkeissä HelloKitty-tohveleissani ilman meikkiä ja ennen kaikkea ilman mitään takkeja, kenkiä yms.

Nyt menenkin takaisin jatkamaan lukemista, koska ensi viikolla on tenttejä, eseitä palautettavana, esitelmiä ja kotitehtäviä. Lopuksi vielä kuvia siitä, mihin meidän opiskelu välillä täällä lipsahtaa. Pitäähän sitä saada vastapainoa fiksulle opiskelulle ;).

(Sara on koukussa messengeriin)


(Janiina ei vaan jaksa lukea enää)


(Georgia... noo, en tiedä miksi hän puki nuo päälleen)


(Paula on koukussa skypeen)
...

Kulttuurien kohtaaminen

Niin hauska lukea juttuja sieltä Suomestakin. Olis kiva, jos vielä enemmän kirjoittelisitte, kun oon toi huono nyt lähettelemään sähköposteja ja kyselemään, että miten menee. Toisaalta tulee välillä kauhea koti-ikävä, kun lukee teidän juttuja. Haluaisin niiin kovasti olla iskän synttäreillä juhlimassa ja auttamassa, auttamassa Palsinalle muutossa, viettämässä ystävänpäivää 
Joonaksen kanssa, 
 auttamassa Heinin ja Antin muutossa (jo pelkästään siks, koska oon velkaa kahdet muuttokerrat :D), Nean ja Krisun valmistujaisissa, Natan koiran kanssa höpsöttelemässä ja kaikkea mahdollista. No, kaipa se on nieltävä, että itepähän mä tänne halusin ja 
valitsin ajankohdan. 

Ajankohdassa on muutakin ironista kuin se, että missaan monia kivoja juttuja. En oo mikään hirmunen paukkupakkasten ystävä. Tykkää talvesta, mutta se on liian pitkä mun lyhyelle pinnalle ja mahtavalle kyvylle kaatua kokoajan. Lähdin tänne pakoon talvea, ja mitä käykään: täällä sataa lunta ja jäätä ja tuuli kalvaa sisuksia, kun siellä on suunnilleen historian lämpimin talvi. Jos osaisin laulaa, niin laulaa lurauttaisin Alanis Morrisetten 'ironic'-biisin tähän. On tässä pakkasessa kyllä hyvätkin puolensa. Täällä on ihan järkyttävän kaunista, kun on ollut jäämyrsky. Sellainen oli tuossa taas ystävänpäivänä ja seuraavana päivänä, joten tunnit oli peruttu. Oli kiva katsella sisältä ulos, että 'onpas kaunista, uu, otetaan valokuvia', mutta sillä sekunnilla, kun astui ulos, ainut ajatus, mitä päässä liikkui oli, että "LET'S RUN!"

(kaunis maisema)


Vaikka täällä ei ulkona ole hirveästi voinutkaan liikkua tuulen takia, ei silti ole aika käynyt tappotylsäksi. Viikko sitten viikonloppuna Georgia päätti vääntää kreikkalaisen moussakan. Aluksi olin ihan innoissani, että 'joojoo, olen maistanut moussakaa aikasemminkin, se on melkein kuin lasagnea, mutta perunamuusista'. Kun sain kuulla mistä se on oikeasti tehty, meinasin jättää menemättä. Munakoiso on kuin kirosana minulle. Yliopiston ruokalassa mikä vaan mikä n munakoisosta tehtyä, maistuu ihan hirveältä minun suussani. Jotkut tykkää, minä en. No, pelko pyllyssäni päätin kuitekin jäädä maistelemaan munakoisosta tehtyä moussakaa. Georgia aloitti ruoanlaiton yhdeksältä, ja sanoi ruoan olevan ennen kymmentä. Georgia teki moussakaa ensimmäistä kertaa, eikä ollut katsonut ohjetta sen tarkemmin, että huomaisi valmistusajan olevan 4 tuntia. Meinasi jo hermo kärtsähtää, kun sitä oltiin koko päivä säästelty itseämme moussakaa varten, ja ruoka tulisi olemaan valmis yhdeltä YÖLLÄ. Odottaessamme kuitenkin pelasimme Craniumia, jonka olimme ostaneet Florianille myöhäiseksi tuparilahjaksi. Vähän oli vaikeata, kun ohjeet oli englanniksi, samoin kuin kysymykset, eikä ohjeet olleetkaan samanlaiset, mitä minä olen pelannut. Itselleni tuli esitettäväksi sana 'matador'. Ajattelin, että miten voikaan olla niin hyvä tuuri, koska olin joukkueessa, jossa oli espanjalaiset tytöt. Esittäminen tuli tehdä marionetti-tyyppisesti. Paula oli nukke, joka ei tiennyt mikä sana on, ja minun piti liikuttaa paulaa niin, että muut ymmärtäisivät mitä sanaa tarkoitan. Esitin mielestäni TODELLA hyvin (hehe ;D) Paulalla matadoria, enkä ymmärtänyt miksi Sara vain huuteli, että 'bull fighter'. Koitin parhaani mukaan elehtiä, että sama heidän kielellään, mutta hän vain jankkasi härkätaistelijaa. Ajan kuluttua loppuun, hän ei ollut arvannut. Muut joukkueet arvasivat meidän sanan, ja Sara ihmetteli, että ei se henkilö ole matador, mitä minä esitin Paulalla. Se on härkätaistelija, ja se henkilö, joka tulee tappamaan härän, on matador. No, nytpähän tiedän senkin (katkeruus äänessäni). Eli aluksi luulemani etu espanjalaisista kävi kohtalokseni, koska en tiennyt sanan oikeaa merkitystä.

(leipää, moussaka, salaatti)



Se, mikä on nyt hiukan käynyt hermoille, on tuo Aasialainen kansa. Meidän kerroksessa kaikki asuu jaetuissa huoneissa (paitsi residence assistant), joten meidän vessaa käyttää sellainen 43 henkilöä. Onhan siellä kolme vessakoppia, eikä koskaan oikeasti ole liikaa ruuhkaa, vaikka niin 
luulisi. Ongelma ei olekaan määrässä vaan laadussa. Aasialaiset tytöt on sotkuisimpia ihmisiä, 
mitä olen ikinä nähnyt. Ja nyt tiedän, että Krisu ajattelee heti, että 'eip, olen sotkuisempi', mutta 
et todellakaan ole! Vaatekaappi saattaa joskus olla vähän sekainen, mutta se ei ole MITÄÄN verrattuna näihin tsikseihin. Huitelee täällä kuin mitkäkin maailman omistajat, vähät välittämättä mistään yleisestä siisteydestä, puhumattakaan hygieniasta.Vessat jää vetämättä, roskikset pursuilee yli äyräiden (vaikka ne vaihdetaan joka päivä), vessapaperit heitetään maahan ja kaikista pahin - kädet jätetään pesemättä. Ja joo, tiedän taas, että olen ihan superhyperylisiisti ja hygieniaa vaativa tyyppi, mutta come on, he voisivat tsempata vähäsen! Kiva mennä vessaan tuollaisten jälkeen. Muutenkin harmittaa kyseinen kansa. On niin loukkaantuineita, kun heidän kulttuuriaan ei ymmärretä, ja sitten itse huitelee täällä miten sattuu. Ei yritäkään tutustua muihin ihmisiin, eikä todellakaan kunnioittaa muita kulttuureita. Nyrpistelee nenäänsä ruoalle, tulee myöhässä tunneille sanomatta sanaakaan, eikä oudata yleisiä sääntöjä ollenkaan. Paula sai tässä yksi päivä melkein raivarin yhdelle kiinalaistytöle, joka pesi astioitaan meidän siivouskomerossa. Siellä on lavuaari yleistä pesua varten (rätit yms) ja selvästi iso lappu, että siinä ei saa pestä astioita, muuten alkaa haisemaan. Tyttö pesi siellä astioita ihan täydellä pokalla, tukkien viemärin. Ruokaroiskeita oli ypäri lattiaa, ja kun Paula astui jonkun klöntin päälle, hän antoi pikku kiinalaistytön kuulla kunniansa. Itsellä meinasi palaa pinna eilen, kun katsoin Oscar-gaalaa. Olin asettautunut ihanasti sohvan kulmaan kutomaan pipoa, kun pari kiinalaista tulee samaan tilaan. Koska keittiö on vain pieni keittokomero tv-huoneen kulmassa, heidän puhe kuului todella kovaa minulle. Aluksi koitin olla kohtelias ja pitää tv'n äänen suht hiljaisella, mutta kun ei ollut tekstityksiä ja kiinalaisten papatus tuntui vain kovenevan, käänsin volumea kovemmalle. Eihän se mitän auttanut, kiinalaiset alkoivat vain huutaa kilpaa. En nyt väitä, että kun joku katsoo telkkaria, että kukaan ei saisi puhua, mutta tämä
 papatus ei ollut ihan normaalilla äänenvoimakkuudella.  He mahtoivat haluta viestittää kotiin 
jotain, koska varmasti kuului Kiinaan asti. 
Kaiken kukkuraksi, nämä aasialaiset HAISEVAT! Kämppis ei todellakaan ole ainut, vaan melkein joka ikinen, kehen olemme törmänneet on döfännyt ja pahasti! He ovat nimenneet meidän neljän porukan nimellä "peaches", joka on amerikkalainen hellittelynimi. Olemma kuulemma söpöjä ja aina hyväntuulisia ja hyväntuoksuisia. (tekisi mieli sanoa, että you should try it sometimes ;D) Me vastaavasti olemme vitsailleet heitä nimellä Cauli. Kukkakaalista tulee (cauliflower) ja koska lausumistapa on lähes sama, kuin coli-bakteerilla. Kukkakaali ei nimittäin tuoksu ihan ruususilta, eikä nuo kiinalaiset mitään bakteerittomia ole tuon hygienianpuutteen takia. Yäh.

(kuva ei MITENKÄÄN liity kiinalaisiin, kunhan on vaan hauska koulubussi, joka on kuin suoraan Simpsoneista :D)


Koulussa on mennyt kivasti. Olen saanut hyviä pisteitä kaikista tehtävistä, koska se on helppoa. Jos palautat kaiken ajoissa ja täysin tehtynä, hyvät pisteet tiedossa. Sain jopa ensimmäisen A'n. Olin tosi tyytyväinen, koska ei kuitenkaan kaikki saaneet niin hyviä pisteitä (keskiarvo oli C). Olin jopa tosi tosi pettynyt, että täällä peruttiin tunnit perjantaina, koska meillä olisi ollut koe silloin. Olin lukenut siihen tosi hyvin, ja oikein harmitti, että se peruttiin. Nyt se sama koe on keskiviikkona, ja joudun lukemaan uudelleen. Eihän siinä iso homma ole, koska luin aika hyvin ekalla kerralla, mutta harmittaa, että joku lumisade saa tunnit peruuntumaan. Joo, olen nörtti. Ja ylpeä siitä :D.

Kolmasosa jo mennyt täällä. Hurjan nopeasti menee aika. Kortteja koitan lähetellä mahdollisimman monelle, mutta koska lista on pitkä, jotkut saattavat saada omansa vasta kevään puolella. Toivottavasti Suomessakin tulisi edes hetkeksi aikaa talvi, että pääsette hiihtämään, luistelemaan ja laskettelemaan. Itse olen päässyt nauttimaan täällä jo talvesta - ja liukkaasta maasta - kaatumalla monen monta kertaa takamukselleni. On siitä jotain hyötyä, etten ole pelkkää luuta ja nahkaa - kimpoan maasta takaisin pystyyn kuin kumipallo ilman mustelman mustelmaa. ;D

Tähän on pakko lisätä pieni loppukevennys, joka löytyi Amerikan ihmemaasta.
Onneksi on ohjeet, miten muuten osaisimme kirjoittaa oikealla päällä. ;)

(jos joku ei saa selvää pienestä präntistä, siinä lukee:
<-YOU DRAW WITH THIS END   AND YOU ERASE WITH THIS END ->)

Jääsateen keskeltä

Uskomattomia lämpötilavaihteluita täällä! Viime viikon alussa oli taas pari päivää melkein hellettä, ja porukka käveli täällä läpsyköisään. Viikonloppuna oli pikkuisen pakkasta ja sunnuntai-maanantai välisenä yönä heräsin ihan järkyttävään ukkoseen ja siihen, että ikkuna melkein kolisi, kun siihen satoi. Ukkosta jatkui melkein koko yön, ja aamulla, kun heräisin koinkin todellisen yllätyksen. Yöllä ei ollutkaan satanut kauheasti vettä, vaan JÄÄTÄ! En oo vastaavaa koskaan nähnyt Suomessa, vaikka melkosia rankkasateita sielläkin on. Täällä kuitenkin mikään ei ollut lumen peitossa, vaan täysin jään sisällä. Jokainen ruohonkorsi oli saanut ympärilleen ihan kunnon kokoisen jääpuikon, mikä näytti ihan superkauniilta! Ja puut, niistä olenkin huokaillut tässä eilisen ja toissapäivän.
 NIIIN kauniita! Joka ikinen pienikin oksa on jääpuikon sisällä, ja tosissaan näyttää, että puiden 
oksat olisi tehty kristallista tai vastaavasta. Harmi vaan, ettei kukaan meistä ole tarpeeksi taidokas 
valokuvaaja, että niistä olisi saanut oikeen kunnon nättiä, hyvää kuvaa.

(jääpensas)


(jäätyneet oksat)


Tunteja täällä on peruttu melko huimalla tahdilla. Sitä en kyllä ihan ymmärrä. Kyllä, kadut on jäisiä ja eilen tosi loskaisia, kun alkoi sulamaan, mutta Suomessa ei ole varmaan koko mun kouluaikanani peruttu tunteja sen takia, että olisi ollut liian kylmä. Välitunneilla ei tarvinnut mennä ulos, jos oli yli 20astetta pakkasta (tai yli 25astetta, en ole varma), mutta en muista kertaakaan jääneeni kotiin sen takia, että olisi ollut liian kylmä. Toisaalta täällä se on ehkä eri asia. Suomessa melkein kaikki kävelee kouluun, täällä ei. Ja voi sitä ruokalamelun määrää, kun kaikki alkoivat juttelemaan siitä, kuinka moni ystävä oli ajanut ojaan loskan/jään takia. Ymmärtäisin ehkä, jos espanjalaisille tapahtuisi niin, kun heillä ei kuitenkaan lunta ole joka vuosi, mutta Pittsburg? Kyllä täällä kuulemma joka vuosi lunta/jäätä tulee, mutta myös joka vuosi hirveän suuri määrä ihmisiä ajaa ojaan lumen tultua. No, toisaalta täällä ajokortin hankkiminen on noin tunnin kestävä prosessi, joten mitä voi odottaa? Not much!

(kampusalueelta)


Asia, joka on ajanut tässä pikkuhiljaa hulluuden partaalle, on kämppis. En tosiaan ole koskaan joutunut jakamaan huonetta kenenkään kanssa, jos ei lasketa mukaan hotellireissuja ja pesisleirejä (silloinkin se on aina ollut vain hauskaa ja jännittävää). Aluksi tämä ehkä oli ihan ok, kiva, että on aina joku, jolle voi höpöttää, jos tulee 
puheripuli. Kuitenkin jonkin ajan kuluttua tulee realitycheck. Minulle se iski viime viikonloppuna. Tiedän olevani "vähän" nipo siisteys-asioissa ja välillä ärsyttää pienimmätkin asiat (kynä vinossa pöydällä, cd-levyt ei-aakkosjärjestyksessä yms katastrofaalista ;), mutta ne olen koittanut sulkea pois mielestäni 
nämä viimeiset viikot. Kämppis ei ole nimittäin ihan hirveästi siisteyden perään. Sänkyä en 
ole nähnyt pedattuna koko kuukautena (paitsi tietty just sillon, kun otin kuvan), kenkiä lojuu lattialla niin paljon, että ikkunalle pääsy 
on välillä vaikeaa ja roskapusseja saattaa kertyä hänelle 4-5 ennen kuin hän jaksaa raahautua ulos viemään ne. TÄmän vielä periaatteessa kestän, koska 
en vietä täällä huoneessa ihan mahdottoman paljon aikaa, eikä hän kuitenkaan sotke minun 
viikattuja alushousujani ja sukkia. ;) Mutta viikonloppuna kun tulin tänne huoneeseen, iski 
vasten kasvojani IHAN järkyttävän paha haju. Mun mielestäni se oli ihanilmiselvästi pieru. 
Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, mutta minua kuvotti ihan hirveästi, että meidän 
huone haisee pierulta. Tuuletin kolme tuntia meidän huonetta ja suihkin vaikka mitä Gladen
 odeurspraytä tänne ympäri huonetta. Lopulta ajattelin, että kyllä se haju on pakko olla jo haihtunut. 
Paulalla oli jotain asiaa, joten hän tuli huoneeseen ja melkein huusi että mikä täällä haisee. Kiva.
Lopulta kämppis (Penny) tuli huoneeseen, ja kysyimme siltä haistaako se sen hajun. Myönsi, että haistaa, ja että haju on tosi kummalinen, eikä tykkää siitä. Penny osoitti minun PUHTAITA sukkia (jotka oli kuivumassa sängyn päädyssä pyykin 
jälkeen), että ehkä minun sukistani lähtee se outo haju. Meinasin heittää sukat hänen pääälleen ja 
sanoa, että minun likaisetkin sukat haisee paremmalta, kuin tämä pieruhuone. Lopulta hän ymmärsi 
mitä hajua tarkoitin, ja hän sanoi pitävänsä siitä. Lähdin huoneesta melkein kyyneleet silmissä, 
miettien tulevia kuukausia pierun hajuisessa kammiossa. No, kun tulin takaisin muutaman tunnin päästä, haju oli jostain syystä kadonnut ja Penny siivonnut. En tiedä miksi, mutta jostain syystä hänkin kai oli päätynyt siihen, ettei Eau De La Fart ole parhain tuoksu tähän huoneeseen.
Silti aina välillä täällä haiskahtaa kummasti siltä samalta. Tuulettelen nytkin parhaillaan huonetta, koska täällä haisee. Kaipa siihen on totuttava, että hyvän tuoksun eteen on tehtävä töitä. Tai sitten ostan tulpan ja tungen sen tuon pikkuisen kiinalaisen takamukseen. ;)

(Pennyn puoli)


(mun puoli)


Spring Break on tulossa maaliskuun puolessa välissä ja se on tosi iso juttu täällä. LÄhes kaikki oppilaat matkustavat johonkin uuteen osavaltioon, suurin osa Floridaan. Me päätimme nelistään (minä, Paula, Sara ja Georgia) varata matkan New Yorkiin. Lennot ja majoitus on varattu, joten sinne ollaan menossa. Ei tullut maltaitakaan maksamaan, koska Usan sisällä lentäminen ei ole kauhean kallista, ja valitsimme hyvän tuntuisen halvan hostelin, kuitenkin hyvältä alueelta. MANHATTANILTA! :D (ai olenko innoissani, no ehkä vähän!) Tosin viisi tyttöä (Paulan kaveri Espanjasta liittyy seuraamme nykissä) samassa huoneessa ei kuulosta ihan luksuslomalta, mutta hauskaa ainakin tulee olemaan. New York on kuitenkin yksi niistä paikoista, josta olen haaveillut kauan.

(tällä porukalla mennään New Yorkiin)


Bileitä täällä on ollut ja niitä kyllä riittäisi, jos vaan aikaa olisi enemmän. Reilu viikko sitten olimme paragualaisten kanssa yhden tytön luona ja he tekivät omaa ruokaansa. Oli jotain munakkaan tapaista, jossa oli maissia ja sitten härkää grillattuna. Oli hyvää! Ja kaikista kivointa oli seura. On tosi kiva huomata, että on tutustunut ihan supermukaviin ihmisiin, keiden kanssa voi pitää tosi paljon hauskaa.

(Sebastian, Aditi, Martin, minä, Maria, Paula, Jasmin, Georgia, Florian)


Ystävänpäivään ollaan täällä valmistauduttu noin kuukausi! WalMart on ollut täynnä sydäntavaraa jo tammikuusta lähtien, mutta nyt alkaa jokainen yliopiston sähköpostikin olla vain ystävänpäivästä. Me, joilla on poikaystävä/tyttöystävä kotimaassa ei tietysti mitenkään riemuita tästä juhlasta, kun ei päästä viettämään sitä oman rakkaan kanssa, mutta aiotaan ehkä katsoa joku nyyhkyleffa ja haaveilla, että ollaan oman rakkaan kainalossa. Ja ainahan on kortit ja kirjeet ja skype ja muut. Itsellenikin tuli eilen kirje, jonka piilotin heti kaikkien kirjojen alle, etten hypistele sitä rikki. Olen kuitenkin sen verran kärsimätön kaveri, että mielenkiinto voisi viedä voiton, jos se tuossa esillä olisi kokoajan.

Kuukausi ja ylikin jo mennyt täällä lätäkön toisella puolella. Monia hauskoja juttuja on tullut vastaan (esim tänään tunnilla kaikki kyseli opettajalta, että mikä on ilmastonmuutos! Idiots.), enkä kadu tänne lähtöä. Ja jos ei muuta hyvää tästä kery, niin ainakin kavereita Espanjasta, jotka on jo luvanneet tarjota  majoitusta, jos joskus sinne menen.

Nyt pitää kiiruhtaa, koska Latin Dance tunnit alkaa kohta,ja se on viikon ensimmäinen liikunta, jota EI peruttu, HURRAA! :)

Ystävällisiä ihmisiä ja outoja asioita

Kiva, kun kirjoittelette kommentteja, on tosi kiva lukea lyhyitäkin kuulumisia kaikilta. Ikävä on kova, mutta täältä en lähde ennen toukokuun loppupuolta, vaikka kuinka itkettäisi. :)

Kolme viikkoa koulua takana. Ihan mieletön määrä uusia tuttavuuksia tullut näinkin lyhyessä ajassa. Melkein kaikki parhaimmat kaverit on muita vaihtareita, mutta vastoin aikaisempia "varoituksia" siitä, että Usalaiset eivät ystävysty helposti muunmaalaisten kanssa, olen saanut myös paikallisia kavereita. Tunneilla olenkin järkyttänyt monia ihmisiä, kun olen sanonut olevani Suomesta. En kuitenkaan kauhean paljoa eroa tästä Usalaisesta massasta ulkonäöltäni, eikä aksenttikaan taida olla ihan perussuomalainen mikahäkkinen-lausumistyyli, koska monet epäilevät, että olen jostain Koillis-Usasta. Onkin ollut hauska nähdä muiden ilmeitä, kun he alkavat miettiä missä Suomi on. No, Suomi sentään on ihan eri mantereella ja maanosassa, paras tähän mennessä kuultu juttu on se, että joku kysyi Meksikolaiselta pojalta missä on Meksiko. "You know, the country right under the USA?" "Aahh, okay, I think we know it by the name South America." Hekoheko, ei mitään maantietovisailijoita nämä täkäläiset. ;) Kiinnostus Suomeen on ollut kyllä yllättävää. Puhekurssilla meillä oli tehtävänä mennä luokan eteen yksitellen ja muut saivat kysyä kaikkea mahdollista edessä olevalta tärisevältä raukkaparalta. Kun minun vuoroni tuli, joku kysyi mistä olen ja johan alkoi käsiä nousemaan. "Mitä hullua teette Suomessa?" "Minkälaista on suomalainen kotiruoka?" "Onko teillä lunta Suomessa?" Kun koitin selittää avantouintia heille, ei kukaan meinannut uskoa. Opettaja oli kuitenkin seuraavaksi tunniksi kattonut youtubesta videopätkän nimeltä Ice swimming, ja sanoi, että suomalaiset on hulluja. (maybe, but we're not the ones choosing Bush to be our president. ;) 

Ihmiset täällä on kyllä tosi ystävällisiä. Yksikin opettaja tarjoutui viemään minut Jopliniin 
shoppailemaan joskus, jos haluan. Perään hän lisäsi, että hän todella tarkoittaa tätä, eikä vain 
sano. Aluksi ihmettelin, että miksi hän oikein vakuutteli, että tarkoittaa sitä, mutta muutaman 
päivän kuluttua ymmärsin. Monet usalaiset ovat ihan yltiöpäisen ystävällisiä. Walmartissakin yksi vanha mummeli kysyi minulta missä on naamarasvat, ja loppuun lisäsiä sanan "honey". Kun olin opastanut hänet oikealle hyllylle, hän toivotti hyvät päivänjatkot ja loppuun taas lisäsi "love you, sweetheart!" Okeiokei, tiedän että olen aika ulospäinsuuntaunut ja tutustun uusiin ihmisiin helposti, mutta Slow down, granny! ;) Bussissa edessäoleva nainen tutustui vieressä istuvaan mieheen, ja kun kerran maisemat eivät ole mitkään maailman kiinnostavimmat, päätin kääntää korvataajuuteni päivän saippuasarjaan ja kuunnella edessäolevien keskustelua. He juttelivat niitä näitä, eivätkä selvästi olleet koskaan aikaisemmin tavanneet. He juttelivat työstä, lapsista, vapaa-ajasta ja kaikesta mistä ehtivät jutella 30minuutissa. Muutama minuutti ennen bussin pysähtymistä nainen ehdotti miehelle, josko tämä tulisi joskus katsomaan hänen lapsiaan ja uusia huonekalujaan (joista hän oli juuri paapattanut muuten edelliset 10minuuttia). Mies oli tosi innostuneen kuuloinen ja kehuskeli sitä, kuinka kohtelias nainen oli. he eivät kuitenkaan missään vaiheessa vaihtaneet minkäänlaisia tietoja toisistaan, eivät edes nimiä. Kun mies hyppäsi bussista, nainen huuteli perään vielä, että olisi tosi mukava, jos mies tulisi joskus käymään. Se on kuulemma täkäläisten tapa, että pyydellään sinne sun tänne ja lupaillaan vaikka mitä, muttei tehdä minkäännäköistä elettäkään siihen suuntaan, että tätä tarkoitettaisiin tosissaan. Ihmiset siis saattavat kutsua ihmisiä vierailulle, ja jos joku oikeasti joskus ottaa tämän kutsuna, se on tylyä, koska ei kutsuja pidä ottaa vakavissaan kuulemma. :D Ihme tyyppejä!

Viime viikonloppuna oltiin tosiaan en yhden suomalaisen pojan tupareissa. Hän muutti omakotitaloon, jonka vuokran hän jakaa yhden saksalaisen pojan kanssa. Se onkin täällä ihan supersuosittua - vuokrata omakotitalo opiskelijaporukalla. Täällä ei olekaan lähes ollenkaan kerrostaloja, vain nämä opiskelija-asuntolat ovat poikkeus. Tupareissa oli mukavaa, mitä nyt sain puolustella suomalaisten käytöstä melkoisen 
paljon. Tupareidenpitäjä herra oli nimittäin sellaisessa laitamyötäisessä, että seinät meinasivat 
olla tiellä, kun hän koitti kävellä paikasta a paikkaan b. Monet vieraat kyselivätkin minulta, että 
ovatko kaikki suomalaiset miehet samanlaisia (as in juovat tullakseen juovuksiin), sillä lähes kaikki 
muut vieraat nappailivat juotavaa erittäin hitaaseen tahtiin ja nauttivat seurasta ja tanssimisesta. 
Sain kyllä puolustella suomalaisia miehiä olan takaa, ja parhaana esimerkkinä käytinkin omaa iskää ja Joonasta, koska heitä en saa hävetä koskaan. Lopulta tekikin 
vain mieli sanoa, että kaikki on saaneet väärän kuvan, ja että tupariherra on oikeasti Ruotsista ;).
Seuraavana iltana menimme baariin ja tilasimme Saran kanssa normaalikokoiset margaritat. 
Kuten on sanottu, usassa kaikki on isompaa, olisihan se pitänyt muistaa. Saimme eteemme kaksi 
aivan sikajättimäistä lasia piripintaan täytettynä, ja maksoimme niistä yhteensä 5euroa. Juotavaa 
niissä oli noin litra per lasi. Siinä sitten lipittelimme muutaman tunnin yhtä drinkkiä ja muut naureskelivat, kun kysyivät haluammeko jotain lisää baaritiskiltä. Ilta tuli siis halvaksi.

(Tupareissa vaihtareita)


(minä, Sara ja drinkit)


(Marian synttäreiltä)




Täällä on törmännyt muutamiin asioihin, jotka pistävät nauramaan. Kuten monet tietävät, täällä tosiaan on kaikkialla varoituksia kaikesta mahdollisesta. Olen kuullut jopa urbaanilegendan, että mikroaaltouuneissa olisi varoitus, ettei sillä saisi kuivata kissaa. Halusin tarkistaa tämän, joten walmartissa menin mikro-osastolle, ja ylläriylläri, mikron taka-kannessä luki, ettei sisälle saisi laittaa eläimiä. Hauskin löytö samaisella kauppareissulla oli suklaapatukka, jonka kääreessä luki "remove wrapper before eating". REALLY? ;) Haluaisin tietää tarinan tuonkin tekstin takaa, koska ihan varmasti se on tullut siihen jostain syystä. Joku neropatti on mennyt haukkaamaan suklaata käärepaperit päällä ja nostanut syytteen tehdasta vastaan, koska häntä ei ollu varoitettu. Kävelin tässä yksi päivä kaupasta kotiinpäin ja liikennevalot hauskuuttivat minua. Suomessahan liikennevalot ovat yleensä siinä kohtaa, mihin pitää pysähtyä. No, täälläpä ei. Liikennevalot olivat liittymän jälkeen ja liittymää ennen oli kyltti, jossa sanottiin, että siihen pitää pysähtyä, jos valo on punainen. Jotenkin tuntuu, että niin moni asia tehdään täällä vaikeamman kautta.

(liikennevalojen nerokkuus)


Starbucksissa käytiin eilen Saran kanssa. Jos haluaa pikaiselle kahville mennä, niin Starbucks ei ole paras vaihtoehto- valinnanvaraa on jopa melkein liikaa! Ja kaikista hauskinta on se, että he ovat saaneet tehtyä jopa kahvista kaloripommin. Otat kahvin, jossa on kermaa, sokeria, suklaahippuja, kermavaahtoa, 
suklaarouhetta, toffeeseerappia, kanelia ja tomusokeria. That's not coffee, that's dessert. Itse 
maistoin ensimmäistä kertaa elämässäni kahvia, jossa oli maitoa seassa. Ihan hyväähän se oli, 
mutta pitäydyn mustassa kahvissa. Olihan se kuitenkin pakko käydä katsastamassa minkälainen 
on Starbucks, kun siitä kuitenkin puhutaan niin monessa elokuvassa ja sarjassa. 

(Starbuck'sissa)


Tavaaminen on myös ollut yksi asia, mistä olemme repineet huumoria muiden vaihtareiden kanssa. Täällä porukka ei oikeasti osaa kirjoittaa asioita. Okei, myönnän, suomenkieliset sanat ovat helpompi kirjoittaa, koska ne lausutaan samalla tavalla, mutta hei, come on,tsemppaa vähän, jos olet opettaja! Paras oli ehkä tyttö, jonka nimi oli Barbie. Aluksikin, minä ainakin oletan, että jos tyypin nimi on Barbie, että sillä ei ole mitään elämää pääkopan sisällä. Meidän piti yhdellä tunnilla kirjoittaa nimemme paperilapuille, jotta opettaja voi kutsua meitä nimeltä. Barbie sitten otti oman aikansa nimilapun tekemisessä, ja kun hän nosti sen ylös, opettaja nätisti huomautti, että "is that the way you spell your last name?" No, eipä ollut, ja Barbie joutui katsomaan kurssilistasta miten hänen nimensä kirjoitetaan. Eipä tähän voi muuta sanoa, kuin niinpä.

Eipä tältä erää muuta sanottavaa. Minun laskutavallani enää kaksi kuukautta jäljellä ("rikkonaisia" kuukausia ei lasketa, joten jäljellä enää maaliskuu ja huhtikuu) siihen, että tulen takaisin. Kivaa talvea sinne, täälläkin satoi eilen lumi maahan (huomiseksi on luvattu +16, joten eipä tuo taida kauaa maassa viihtyä).

Ikävä kotiin ja uusia ystäviä

Paula, I am sorry I'm writing only in Finnish, but it is easier to understand, since all of my friends and relatives reading this are from Finland. But something in English, so here is today's writings short: I have cried, but also 
had fun, I have nice courses, especially latin dance, we went to the Mooreman's, it's cold and 
that my name is hard for the locals.  :) There you go, Pau.

Kaksi viikkoa takana. Tuntuu, että aika on mennyt tosi nopeasti, mutta toisaalta tuntuu, että lähdin Suomesta kaksi kuukautta sitten. On ollut tosi sekalaisia tunteita täällä. Oon viihtynyt yllättävän hyvin täällä, vaikka Pittsburg onkin PIENI paikka. Ollaan keksitty kavereiden kanssa kaikkia pikkujuttuja, ja huumorilla selvitään pitkälle. Huomattiin tässä yksi päivä, että meidän nauru varmaan kaikuu koko ruokalassa. Kun kuunneltiin tarkasti, niin muista pääsi vain jutteluääntä, kun meidän porukka taas tuntuu nauravan ihan kokoajan. Hauskoja juttuja on kiva kuunnella.
Mutta on ollut kyllä vaikeitakin päiviä. Viikonloppu oli pitkä, koska maanantaina oli Martin Luther King Jr Day. Sunnuntai-illalla alkoi jo tuntumaan siltä, että voisi sitä jo koulussakin käydä, koska täällä ei tosiaan oli yltiöpäisesti aktiviteetteja, eikä sitä näköjään ikuisesti jaksa shoppaillakaan (who would have thought). Koti-ikävä iski viikonloppuna tosi pahasti ja asiaa pahensi se, että la-su-ma ruokalassa ei ollut hedelmiä, salaatti oli lähes loppu ja ainut lämmin ruoka, jota oli jäljellä oli pizza (lisukkeina joko sipsejä tai ranskalaisia). Teki vain mieli itkeä ja varata paluulippu takaisin Suomeen. Kaikista pahin ehkä oli se, että pahin ikävä iski illalla, enkä silloin voinut skypellä soittaa joko Joonakselle tai äitille ja isille. Koska kello oli Suomessa silloin noin 3-4 aamulla. No, onneksi täällä tosiaan on muitakin samassa tilanteessa, joten kipittelin kolmen oven päähän ja koputtelin espanjalaistyttöjen oveen. Siellä oli sama tilanne (koti-ikävä) päällä, joten haukuimme usalaiset maanrakoseen ja ylistimme omien maidemme ruoat ja aktiviteetit ylimpiin taivaisiin. Ja kyllähän se helpotti. Ja on tosi kiva, kun on muitakin tässä samassa tilanteessa, niin ei tarvitse yksin täällä tihrustella koti-ikäväänsä. Voi mennä vain viereiseen huoneeseen ja alkaa paasaamaan siitä, kuinka idioottimaista on pistää jopa parsakaaliin öljyä.

(viikonloppuna bussissa tulossa WalMartista kotiinpäin)


Piiiiitkän viikonlopun jälkeen pääsimme taas aloittamaan kurssit. Osa uusia, osa jo viime viikolta tuttuja. Itselläni on englannin kirjoituskurssi, puhekurssi, esikouluopetuskurssi, freshmankurssi ja liikuntakursseja muutama. Yhteensä pisteitä tulee 17, mikä on suht paljon usalaisille. Täällä on normaalia ottaa 12pistettä per lukukausi. Se on varmaan Suomessa noin 24opintopistettä. Täällä on kuitenkin se erilaista, että on yläraja sille, kuinka montra kurssia saa ottaa. 21pistettä on ehdoton yläraja. Sitä enempää ei vain saa ottaa. Yksi opettaja sanoi syyksi sen, että koska yliopistot ottavat lukukausimaksuja (noin 6000dollaria per lukukausi, eli 12000USD per vuosi), he haluavat pitää opiskelijoita mahdollisimman kauan täällä. Aika julmaa.
Liikuntajutuistakin täällä saa pisteitä. Aluksi ihmettelin sitä, mutta sitten muistin taas, että täällä tosiaan ihmiset tarvitsee kannustusta liikkumaan. Olinkin tosi positiivisesti yllättynyt, kun monet aerobickurssit olivatkin täynnä. Pääsin kuitenkin latin danceen, kickboxingiin ja bodytoningiin ja zumbaan pääsin sillä ehdolla, että en saa pisteitä siitä (mikä ei todellakaan haittaa, koska saan jo tarvittavat pisteet ilman yhtään liikuntakurssia). Ei siis pitäisi ainakaan tulla ihan hemoläskinä takaisin. Tiukasti kamppailen sitä vastaan ;). Kun meninkin eilen ensimmäiselle latin dance tunnille, huomasin, että eihän siellä ole 
melkein yhtään amerikkalaisia. Luokka täynnä vaihtareita, heh. No, tunti oli kuitenkin ihan kiva 
ja kyllä siellä hiki tuli. Välillä tuli kyllä turhautumisia, kun tuntui, ettei ohjaaja ollut todellakaan 
käynyt mitään kursseja. En nyt ala väittämään, että olen mikään latindancen ammattilaisvetäjä,
 mutta olen kuitenkin jonkin verran käynyt ohjaamiskursseja, että tiedän mikä toimii ja mitä ei 
ainakaan saisi tehdä. Ei nimittäin ollut aasialaistyttöjen mieleen (jotka olivat ensimmäisellä 
aerobictunneilla), että ohjaaja vain vaihtaa liikettä ja olettaa kaikkien pysyvän mukana. Minulla 
kuitenkin oli kivaa ja pysyin suht koht hyvin kaikessa mukana, joten menen uudelleen. 

Viikonloppuna kävimme myös paikallisessa baarissa, jonka nimi on Mooreman's. Oli ihan kiva pubin tyylinen paikka, jossa oli tanssilattia ja suht ookoo musiikkia. Asia, joka todella pisti silmään (tai itseasiassa korvaan) oli paikallisten tapa puhua, tai siis "puhua". Tytöt huutaa kiljuivat vieressä oleville kavereilleen kuin palosireenit. Georgian kanssa aluksi katottiin, että mitä ihmettä, onko ne puolikuuroja, mutta ei - kaikki siellä puhuivat niin. Vaikkei musiikki edes ollut kovalla, se on vain niiden tapa. Ja varsinkin jos näkee jonkun, joka ei ole pitkään aikaan nähnyt. Voi herranjumala sitä huutamisen ja kiljumisen määrää. Meillä on Georgian kanssa tosi samanlainen huumorintaju, joten katsottiin vain toisiamme,
 ja aloimme matkia usalaisia. Huusimme ja kiljuimme kuin mitkäkin idiootit ja vieressä oleva Paula 
pelästyi niin paljon, että meinasi kaatua lattialle. Ilta oli loppujen lopuksi tosi kiva ja tapasin toisen 
vaihtarin myös Suomesta. Ja hän kutsuikin meidät kaikki perjantaina pidettäviin tupareihin. Aika 
kiva, koska täällä ei tosiaan ole liian paljon tekemistä. 

(Mooreman'sissa ylhäällä Florian: saksa, Maria: Paraguay, minä, Thiago: Brasilia, joku randomtyyppi, joka tunki meidän seuraan,ja Mika:Suomi, alhaalla Sara:Espanja ja Georgia:Kypros)


Sää on täällä ollut yllättävä. Ensimmäisenä päivänä, kun tulin tänne, minulle sanottiin, että sää siitä vain lämpenee (3'C). Nyt täällä on kirpeät 8astetta pakkasta ja tuuli on ihan jäätävän kylmä. Ei tätä nyt voi edes
 verrata Suomen paukkupakkasiin, mutta espanjalaistytöt eivät halua mennä ulos, koska "heidät 
aivot jäätyvät". Hauskinta oli ehkä lauantaina kaupasta kotiintulomatka. Noin kilometri matkaa ja
 puolessavälissä Sara ja Paula halusivat juosta, koska oli niin kylmä. Me kaikki pistimme juoksuksi 
sitten ja koitimme juosta ostoskassiemme kanssa. Minulla ei ollut kuin käsilaukussa pari shampoota 
ja saippua, joten tarjouduin kantamaan Paulan ostoskassin. Eiköhän sen kahva revennyt ensimmäisen
 juostun 100m jälkeen. Muutaman metrin päästä samoin kävi Saralle, ja kun Georgia tuli auttamaan,  
hänen kahvansa repesivät. Siinä sitten oltiin kylmässä viimassa keräilemässä ostoksia pitkin katuja 
samalla kun minä ja Georgia nauroimme kyyneleet silmissä sille, etteivät Sara ja Paula pystyneet 
edes muka puhumaan, kun oli niin kylmä. Täytyy kyllä myöntää, että onneksi olen tottunut 
pukeutumaan lämpimästi ja otin mukaan lämpimiä pipoja ja hanskoja, koska täällä on kylmä! Mutta 
positiivista on se, että aurinko paistaa melkein kokoajan. Tiistaina oli ainut päivä, jollon ei paistanut 
ollenkaan, mutta muuten joka päivä on ollut aurinkoista. I like it!

(lähdössä ulos Paula, minä, Maria ja Sara)


Pieniä hankaluuksia täällä on tuottanut minun nimi. Janiina. Se on vain ihan automaattisesti usalaisten suissa /dzanaina/. Kuulostaa afrikkalais-amerikkalais tytön nimeltä. Mutta kivasti monet opettajat kysyy, että mikä on oikea tapa lausua se. Saan sanoa aina muutamaan kertaan, ennen kuin kukaa ymmärtää oikeaa tapaa. Ja silloinkin e on /dzaniina/, eli j lausutaan samalla tapaa kuin esim James nimessä. Iskä sanoikin kivasti, että ne sanoisi sen oikein, jos se olisi kirjoitettu Yaneenah (kokeilkaa vaikka lausua tuo englanniksi, varmasti tulee oikea ääni). Pitää varmaan alkaa käyttää tuota kirjoitustapaa. Yksi opettaja onkin oikein ottanut tehtäväkseen lausua mun nimeni oikein. Joka tunnin alussa se hokee mun nimeä noin 20kertaa. Hän jopa kotjaa muiden oppilaiden lausumista, jos he kutsuvat minua väärin. Hauskin oli tänään, kun lähdin tunnilta, ja hän sanoi vahingossa sen sillä niiden j-äänteellä. Astuin jo luokasta pois ja ehdin kävellä muutaman metrin, kun luokan ovi avautuu, ja sieltä kurkkaa tämä harmaahapsinen miesopettaja huutaen (ääntäen oikein): "I meant Janiina, i'm sorry, JANIINA!". Hän on tosi innostunut ulkomaalaisista ja kyselikin ekalla tunnilla heti, että mitä suomalaisia elokuvia suosittelisin. En osannut sanoa oikein mitään, joten seuraavalla tunnilla hän sanoi, että on ladannut joitain suomalaisia elokuvia ja jonkun suomalaisen ohjaajan tekemän Deep blue sean. Hassua, että joku on tosiaan noin innostunut ulkomaalaisista. Mutta olen otettu, koska muita tuntuu vain kiinnostavan joko se, että onko ne jääkarhut jo kaikki kuolleet tai se, että mitä muita maita Euroopassa onkaan.

Kaiken kaikkiaan, täällä menee hyvin. Tuntuu, että kyllä täällä sen 4kuukautta viihtyy. Olen melko tyytyväinen, etten valinnut vuotta, koska haluaisin isomman paikan, jos olisin kokonaisen vuoden. :)
Miss y'all!

Alkuhuumaa

Kiva lukea kaikkien kommentteja ja tietää, että siellä Suomessakin on kaikki kunnossa. :) Oli tosiaan melkonen matka tänne, mutta täällä on nyt vihdoinkin ollut vähän rauhallisempaa, eikä ole tarvinnut pelätä/itkeä niin paljoa. Matka oli kivan jännittävä ja siitä tosiaan irtosi hyvin juttua, mutta nyt täällä päässä ei tapahdu läheskään niin paljoa, eikä varmasti ole yhtä kiinnostavaa luettavaa. No, onneksi en kuitenkaan nyt koita kirjoittaa menestysromaania, vaan ihan vain kuulumisia kerron. Hope you like it. :)

Pittsburgiin olen nyt tosiaan päässyt asettumaan. Matkalaukut on purettu, peitot ja lakanat hankittu ja koulukin aloitettu. Ensimmäisenä koulupäivänä koin pienen yllätyksen, kun astuin vaihto-oppilaiden infotilaisuuteen. Luulin tulleeni johonkin Delhin mieskerhon aloituskokoukseen, koska luokassa istui 50 intialaismiestä, jotka puhuivat ihan hirveää tahtia omaa kieltään. Hämmennystä ei auttanut yhtään se, että seuraavaksi luokkaan laukkasi noin 50 kiinalaista. Aloin jo epäilemään piilokameravitsiä, kun luokan ovesta asteli seuraavaksi sisään noin 30 ihmistä, kaikki Aasiasta. Missä ihmeessä olin ja mitä ihmettä nämä kaikki muut täällä tekivät? 
Eikö tämän pitänyt olla Amerikka? Pieni helpotuksen huokaus pääsi suustani, kun ensimmäinen 
Eurooppalaiselta näyttävä ihminen tuli luokkaan. Lopulta ohjaajatkin tulivat luokkaan ja aloittivat
tilaisuuden. Aloitimme leikillä, jossa jokainen kirjoitti nimen lappuun, rypisti lapun ja heitti sen ilmaan. 
Jokaisen  piti etsiä joku lappu (jossa ei ollut omaa nimeä), etsiä tämä ihminen ja tutustua häneen.
Löysin yhden mytätyn paperipallon, avasin sen: Mohammed Hagbalaga. Ei mikään helppo homma - 50 Intialaismiestä ja minun silmissäni kaikki näyttivät samalta. Lähdin etsimään tätä Mohammedia, luullen, että edessäni olisi puolituntinen, jossa kyselisin kaikilta Intialaismiehiltä heidän nimeä, joiltain kaksi kertaa, koska en tosiaan erottanut Intialaisia kasvoja toisistaan. Onnekseni minulla oli hyvä tuuri ja ensimmäinen mies, keneltä kysyin nimeä, sattui olemaan juuri kyseinen Mohammed. Mission impossible, and I did it!! 
Alkupäivien infotilisuudet olivat aika tarpeellisia, vaikka jossain vaiheessa tulikin sellainen olo, että meitä pidetään ihan idiootteina sen takia, ettemme ole Usasta. Meille esimerkiksi selitettiin lusta alkaen mikä on Buffet. Kyseltiin kaikilta, ja jokaisessa maassa tiedettiin mikä se on.  Olemme muutenkin jutelleet vaihtareiden kanssa mitä kaikkea tyhmiä meiltä kysytään (yleensä kysyjät ovat Usalaisia). Kun tulin Pittsburgiin, kuski kysyi minulta, että tiedänkö mikä on pizza. Minulta on myös kyselty paljon jääkarhuista, koska National Geographic (Usan Tieteen kuvalehti) oli kirjoittanut artikkelin siitä, miten Suomen jääkarhukanta on pienenemässä, koska meidän jäätiköt on sulamassa. Yksi tyttö kysyi onko meillä enää ollenkaan jääkarhuja. Kun vastasin, että ei, meillä ei ole ollenkaan jääkarhuja, hänen reaktionsa oli vain, että "Voi kamalaa, tilanne on siis niin paha!" No, minulta ei sentään kysellä onko Suomessa taloja, toisin kuin yhdeltä Paragualaiselta tytöltä. Sen jälkeen häneltä kysyttiin, että onko heillä kalterit ikkunoissa, ettei apinat pääse sisään. Jos tämä tyttö tulee kysymään minulta, että onko meillä taloja, en voi ehkä vastustaa kiusausta sanoa, että asun iglussa ja naapurina on jääkarhu. ;)

(kampusaluetta)


(kampusaluetta)


Ruokailu täällä on ihan uskomatonta. Sitä ei meinaa uskoa, ennen kuin näkee. Olin edellisiltä vaihtareilta kuullut, että tämä olisi tälläistä, mutta silti olin lähes shokissa, kun näin omin silmin tämän kaiken. Aloitan vaikka aamupalasta. Yleensä itse syön aamupalaksi leipää, ja kaipailinkin normaalia leipää, kinkkua, salaattia, kurkkua ja tomaattia. Ei mitään merkkiä niistä. Leipää kyllä löytyy, paahtoleipää tai donitsin muotoisia bageleita. Päällisinä on valittavina voi ja sulatettu voi. Hitti täällä aamupalalla on itsepaahdettavat vohvelit. Paras tässä on päälliset, vaihtoehtoina nimittäin on voi, sulatettu voi, maapähkinävoi, tuorejuuston ja voin sekoitus, siirappi, hunaja, mansikkahillo, kirsikkahillo, kermavaahto ja sokeri. Että siitä sitten vaan lätkimään vohvelin päälle mitä haluaa. Selvästi suosituin yhdistelmä on sula voi, siirappi ja sokeri. Itse en ole vohvelien ystävä, ja leivänpäällisten puuttuessa päädyin muroihin. Hirveän nauruhepulin aiheutti muropöydässä seisonut ylläri. Murojen joukossa oli pienen pieniä pyöreitä ruskeita "muroja", jotka olivatkin todellisuudessa pienenpieniä suklaahippuKEKSEJÄ. Maistoimme yhdet "murot" vielä varmistuaksemme asiasta, mutta kyllä, keksejä ne olivat. Huhhuh.
Lounaalla koimme toisen yllätyksen. Tai no, eihän sen olisi pitänyt enää olla yllätys tuollaisen aamupalan jälkeen. Ruokalassa oli tosi kiva ja melko kattava salaattipöytä, jossa oli kaikkea salaattiaineksia. Kun tarkemmin katselimme salaattipöytää, huomasimme, että ainoat ihmiset, jotka sieltä jotain ottivat, olivat vaihtarit. Ennen lämmintä ruokaa oli jälkiruokapöytä: pehmiskone ja kokonainen pieni allas täynnä jäätelökastikkeita, strösseliä, kermavaahtoa, vaahtokarkkeja yms. Sen lisäksi oli vielä mokkapaloja, keksejä, vanukkaita ja hyytelöitä. Lämmintä ruokaa tarjottiin kahdessa eri paikassa, ensimmäisessä oli melko perusruokaa, perunamuusia ja jotain lihakastiketta, kun toisessa oli kiinalaista vihanneswokkia ja riisiä. Ja mitä olisi Usalainen ruokala ilman pizzaa. Viittä erilaista! Ja pisin jono - ei tule varmaan kenellekään enää yllätyksenä - pizzassa. Kaiken kruunasi pizzojen vieressä olevan salaattipöydän päässä kimalteleva kulho. Olinkin ihmetellyt miksi paikalliset ottivat salaattikulhon, mutteivät salaattia. Pizzojen jälkeen salaattikulhot täyttyivät milläs muullakaan kuin sipseillä. Eli joidenkin tarjottimet täyttyivät sipsistä, pizzasta, jäätelöstä ja mokkapaloista. Juomana tietenkin 10 erilaista limua, pirtelöitä, kaakaota ja kahveja. Onneksi ruokalasta kuitenkin löysi hyvin terveellistäkin ruokaa, jos vaan osasi valita oikein. Mutta kyllä täällä saisi helposti itsensä lihotettua 150kiloiseksi. Se ei olekan ollenkaan epänormaalia täällä, ei mene kauaa kävellä kampusalueella, ennenkuin näkee jonkun, joka on sairaalloisesti ylipainoinen. Aion kuitenkin jatkaa tätä parempaa linjaa, koska olen maksanut vain yhden 
lentolipun takaisin Suomeen. ;) 

(kaupan sipsihylly, joka on enemmänkin sipsikäytävä)


Ystäviäkin olen jo saanut. Kämppis saapui sunnuntai-illalla, hän on Kiinalainen ujo tyttö, joka opiskelee täällä koko tutkintonsa (eli 4 vuotta). 4kuukautta tuntuu yhtäkkiä todella lyhyeltä, eikä ikävä tunnukaan niin pahalta, kun vertaa häneen. Paremmat ystävät olen saanut muista uusista vaihtareista. Kun olin hämmentynyt intialaisista, kiinalaisista ja aasialaisista, löysin onnekseni ihmisiä, jotka suostuivat puhumaan myös minulle. Oikeastaan meitä Eurooppalaisia vaihtareita on vain 6: Minä ja Luka olemme Suomesta (tosin Luka on asunut Suomessa vasta 2,5 vuotta, mutta on kiva jutella Suomesta ja verrata Usalaisia tapoja suomalaisiin), Sara ja Paula ovat Espanjasta, Georgia on Kyprokselta ja Sebastian on Saksasta. Emme mitenkään tahallaan etsineet käsiimme vain toisia Eurooppalaisia, mutta muut vaihtarit ovat niin kovin tiiviisti omissa ryhmissään, ja on vaikea yrittää soluttautua mihinkään heidän porukkaan, kun muut puhuvat hirveällä nopeudella Kiinaa, eikä heille tule mieleenkään vaihtaa englanniksi vain yhden suomalaisen takia. Sara, Paula ja Georgia asuukin samassa asuntolassa, ja itseasiassa Sara ja Paula asuvat jopa samassa kerroksessa, vain muutaman oven päässä minusta. Me olemme kuusistaan vitsailleet monista asioista täällä ja tehneet kaikesta mukavan kokemuksen (vaikka täytyy myöntää, että keskiviikon lounaasta ei millään saa mukavaa kokemusta: klimppistä jauhelihakeittoa, jossa oli kilo suolaa). Olimme eilen joidenkin vaihtareiden kanssa katomassa koripallopeliä. Se ei ollut mikään tärkeä ottelu, mutta yleisöä oli ihan uskomattoman paljon. Se on tosi kiva, että kaikki yliopiston joukkueiden pelit (jalkapallo, koripallo, baseball, kaikki) ovat meille ilmaisia. Oli hassu huomata taas miten iso juttu täällä on Gorillas. Se ei siis sittenkään ole pelkkä jalkapallojoukkueen nimi, vaan koko yliopiston yhteinen juttu. Jopa minä olen Gorilla. Täällä joka tunnilla tuleekin esille lause "Once a Gorilla, always a Gorilla!" Ja kaikki yliopiston omat urheilujoukkueet ovat Gorillas -joukkueita. Maskottina kaikille joukkueille toimii tietenkin jättimäinen gorilla nimeltä Gus. Ja joukkueiden kannatus on uskomatonta! Jopa kaksivuotiaalla taaperoilla oli päällään Gorillas t-paidat/hupparit/housut/lenkkarit/lippis tai joku muu esine/vaate. Yliopistolla onkin oma Gorillas-kauppa, jossa myydään kaikkea Gorillas-tavaraa aina kansioista ja vaatteista kahvikuppeihin ja golfpalloihin. 

(Koripallopelistä, ylhäällä Gabriela:Uruguay, Paula:Espanja)
(alhaalla Sara:Espanja, Gus the Gorilla, minä, Georgia:Kypros, Martín: Paraguay)


(Gorillas-kaupasta)


Kurssit aloitin tänään, mutta kerron niistä vähän myöhemmin lisää. Tänään minulla nimittäin oli vain yksi tunti, eikä se anna oikein vielä kunnon kuvaa siitä, minkälaista täällä tulee olemaan opiskelu.
Toivottavasti siellä tulisi vihdoinkin talvi, ettei tarvitsisi vesisateessa olla vielä helmikuussa. Täällä on vain muutama aste lämmintä, tuuli tosin tekee ilman kylmemmän tuntuiseksi, mutta ilma on täällä todella keväinen ja tästä se pitäisi vain lämmetä. 
Kevätterveiset siis sinne Suomeen!

Ei voisi paljoa pahemmaksi mennä

Vihdoinkin sain netin toimimaan! Eilen illalla (tai siis täällä kello17, Suomessa 01 yöllä) yritin  ihan uupuneena matkasta saada koneeseen virtaa, mutta akku oli lopussa ja juuri varta vasten ostamani adapteri olikin liian pieni koneen isoihin pallukkapiikkeihin (pistokkeen ulokkeet siis :D). Nyt kuitenkin sain vihdoin kaikki tarvittavat pelit ja vempeleet, ja pääsen purkamaan hirveän pitkää matkasepustusta. 

Ihan noin yleisesti ajattelin sanoa, että tätähän voi kommentoida kaikki. Ihan mielelläni lukisin joitain Suomenkin kuulumisia, mutta jos jollakin on jotain sydämellään, suosittelisin sähköpostia. Tätä blogia nimittäin lukee poikaystävä, äidit, isät, mummot, tädit, serkut, kaverit ja oikeastaan kaikki tutut. Jos ei siis halua asioitaan kuulutella koko maailmalle, pistäthän sähköpostia (jamarist@cc.jyu.fi).Khiiiiiitooooosh. Sen ajattelin vielä mainita, etten tosiaan ole suomen kielen
lukija, minkä saattaa tekstistäkin huomata. Lisäksi enkun takia saatan sujauttaa tekstiin ah-niin-ihanan-ärsyttäviä suoria suomennoksia tai ihan suoraan vaan enkkua. Mutta hei, that's me. ;) 

Ja sitten, asiaan. :)
Matka alkoi torstaina, 10.1. ja edellisenä iltana kotona Nummelassa huomasin, että ei himpskatti, kamerasta loppuu akku ja laturi on jäänyt Riksuun - nerokasta suorastaan. Paitoja kyllä löytyy lähes 50, mutta ei kameran laturia, hienoa. No, aamulla lähdettiin Joonaksen kanssa vähän aikaisemmin liikkeelle, ja kävimme hakemassa kameran laturin. Kentällä tulikin sitten itkettyä, (kuten tässä nyt on tullut itkettyä viimeiset neljä viikkoa etukäteen) eikä olisi millään haluttanut lähteä. Yksin, puolitoista vuorokautta matkustamista, ja määränpäänä pikkuruinen maalaiskaupunki keskellä ei-mitään. Ei ihan heti muistunut mieleen, että miksi sinne halusinkaan joskus. Mutta pääsin kuitenkin lähtemään ja kentälle odottelemaan konetta.

Ensimmäinen lento oli pari tuntia Frankfurtiin - ei paha ollenkaan. Seuraavaksi menin New Yorkiin ihan super-jumbojättimegakoneella. Pääsin ihan takimmaiseen riviin, jossa olikin kolmen paikan sijasta vain 
kaksi, joten jalkatilaa riitti, eikä takkia tai laukkua tarvinnut ahtaa ylähyllyille. Vessa oli ihan vieressä, eikä
 takana ketään, joten kukaan ei tulisi valittamaan, jos haluaisin laittaa penkin niin alas, kuin on 
mahdollista. No, eihän kaiken kuulukaan mennä ihan niin sujuvasti, joten eiköhän vieruskaverina
istunut puolalainen ukkeli haissut pahemmalta kuin mätä haisunäätä. Hän myös piereskeli IHAN julmetusti kokomatkan, puhumattakaan maiskutuksesta ja röyhtäilystä. Hän haisi niin uskomattoman pahalta, että oli raikas tuulahdus hyväntuoksuista ilmaa, kun edessäistuva nainen pamautti muovipussiin yrjöpyrjöt. No, loppujen lopulta matka meni mukavasti ja pääsin New Yorkiin turvallisesti. 

Ensimmäinen ihana asia tästä maasta tuli heti jo kentällä vastaan: kysyin neuvoa 
infopisteellä seisoskelevilta ihmisiltä. Todella mukava muhkea tummaihoinen nainen (juuri perinteinen usalainen "momma") sepusti minulle kaikki mitä minun pitäisi kentällä tehdä, ja lopulta sanoi, että "don't you worry babygirl".
Ei Suomessa tuntemattomia kutsuta tuollaisilla kivoilla nimillä. Olin otettu,ja lähdin vaihtamaan
 terminaalia kätevällä AirTrainilla. En saanutkaan matkalaukkua tsekattua vielä, joten vietin koko
yön iltayhdeksästä aamuviiteen kentällä lukien. Seuraani liittyi alkuillasta Marokkolainen Karim, myös vaihto-oppilas, jokaehdotti, että nukkuisimme vuorotellen tunnin ja toinen vartioisi molempien laukkuja. 
Ihan mukava tarjous, mutta "momma"oli juuri varoittanut minua siitä, ettei saa liikaa luottaa tuntemattomiiin tässä maassa. Otin mamman ohjeesta opikseni, enkä nukkunut. Yö oli pitkä ja jostain syystä myös Karim haisi kuvottavalta (tai sitten se olin minä, enkä tajunnut sitä itse).

Vihdoin pääsimme lastautumaan Washingtoniin menevään koneeseen, josta stuertti kivasti ilmoitti, että "yksi moottori ei suostu heräämään ja sitä herätellään parhaamme mukaan". Noin puolilla oli jatkolento, ja siitähän meteli syntyi, kun lähes kaikilta vaihdettiin jatkoyhteydet jo tässä vaiheessa. Pääsimme kuitenkin koneeseen, jossa lentoemo sanoi, että tulee olemaan kuoppainen matka. En yleensä pelkää lentämistä, mutta täytyy myöntää, että siinä tilanteessa jopa minulta  lähti viestiä ylöspäin, että voisi vähän jelppiä. Taisi jelppiä, koska pääsimme tosi sulavasti laskeutumaan ja siitä kaikki juoksemaan
 omiin jatkoyhteyksiinsä. Ehdin omaani juuri ja juuri, ja alkoi tuntua helpottuneelta, että olen jo yli puolenvälin. 
Kansas Cityyn menevä lento meni torkkuessa, ja havahtuessa siihen, että aloin mongertaa taas jotain unissani. Kentältä jatkoin viimeiseen lentooni, joka olikin ainutlaatuinen. Voin vannoa, että se lento jää mieleeni ikuisesti. Kone oli 19paikkainen minikone, josta olin vitsaillut, että "siinä on varmaan potkurit, jotka pyöritetään käyntiin, ja kapteenilla on nahkainen lentohattu". No, potkurit nähdessäni meinasin purskahtaa itkuun. Pelko pyllyssäni nousin koneeseen, ja jouduin jättämään käsimatkatavarani "ruumaan" (noin 2kuutiometriä tyhjää tilaa koneen takaosassa), koska ne eivät olisi mahtuneet matkustajatilaan - hyvä että itsekään mahduin! Lento oli yllättävän mukava, mutta pieni pelko pysyi kokoajan, sillä näin potkurit koko lennon ajan.

(viimeisen koneen sisusta)


Laskeutuessa meinasi taas tulla itku silmään. Nummelankin lentokenttä on isompi kuin Joplinin. Hain matkatavarani muiden (5laukkua) joukosta, ja huokasin helpotuksesta, että ne olivat pysyneet mukana koko pitkän reissun. Odottelin kyytiäni yliopistolta, ja tunnin päästä alkoi pänniä. Soitin yliopistolle, jotka antoivat minulle kuskin numeron. Kuski vastasi nätisti, että ei, kyllä hän on hakenut minut kentältä ("Aijjaa, selvä, taidankin olla siis hullu, kiitos hei!"). Ilmoitin nätisti, että minun mielestäni olen kyllä vielä Joplinin lentokentällä, ja että en pääse täältä pois. Minulle hankittiin uusi kuski, joka tuli 45minuutin kuluttua. Matka Pittsburgiin oli tosi mukava, täytyy myöntää. Vaikka olin todella väsynyt, kylmissäni ja todella ärtynyt siitä, että minut oli unohdettu, huomioni kiinnittyi vain siihen, kuinka kivalta tuntui olla täällä.

(Joplinin lentokenttä)


Pittsburgiin tullessa huomasin, että hei, eihän tämä nyt niin pieni olekaan. Koko kaupungin keskipiste tuntui olevan yliopisto ja sen jalkapallojoukkue The Gorillas. Ei paha. Koululla jouduin täyttämään varmaan 20 lomaketta, joista osan olin täyttänyt jo hakiessani kouluun, mutta eihän niitä lasketa, koska ne olivat kuulemma vain hakulomakkeita. Ravasin paikasta toiseen laukkujeni kanssa, ja lopulta pääsin huoneeseeni. Onneksi olen ollut Joutsenossa (itku pääsi, kun sinne menin), koska tämä huone ei ollut kullasta tehty.

(huone)

Yhdelle ihmiselle 3mx3m ei ole kauhean paljon, kahdelle se on vielä vähemmän.  Huoneessa on kaksi sänkyä, kaksi pöytää,minijääkaappi ja yhteinen 
vaatekaappi. Ensimmäiseksi katselin vähän huonetta, koitin nettiä -ei toimi-, ikkunanäkymä on kiva, täällä voi asua 4kuukautta. Päätin mennä etsimään vessaan ja 
ilokseni unohdin avaimet sisään ja lukitsin oven. Kännykän jätin sisään, ketään muuta täällä ei vielä ole tässä kerroksessa, joten lähdin etsimään jotain ihmistä tästä talosta. 
Alakerrokseen meni Aasialainen poika, jolta kysyin apua ja purskahdin itkuun. Eihän sitä ihminen kestä 36tunnin valvomista, matkustamista, hirveää nälkää ja ulosjäämistä ilman kyyneleitä - tai ainakaan minä en kestä. Poika oli ystävällinen ja soitteli ympäri kampusta etsien jotain ihmistä, joka vastaisi puhelimeen. Lopulta (melkein tunnin päästä) saimme apua joltain ja pääsin avaamaan oven. Mitään se ei maksanut, toisin kuin Suomessa, vasta 3 kerran jälkeen maksaa 25dollaria.

(ikkunanäkymä)


Yö meni suht ookoosti, lukuunottamatta sitä, että täällä ei ollutkaan tyynyä, peittoa, lakanoita, joten peittonani oli sijauspatja ja tyynynä pyyhe. Aamulla heräsin 13tunnin unien jälkeen ja päätin mennä ostamaan vuodevaatteet ja sopivan adapterin. Kauppa on 15minuutin kävelymatkan päässä, ja samassa on pieni ostoskeskus. Isompi kauppa WalMart on tunnin pyörämatkan päässä, ja sinne menee ilmaisia busseja joskus. Kaupassa oli taas mukava täti, joka kutsui minua sweetiepieksi. Toisessa kaupassa myyjä mainitsi, että minulla on söpö pieni aksentti puheessani. Jos ei muuta heti tule mieleen, niin täällä on ainakin sikaystävällistä porukkaa!! :)

Kaikki tuntuu vielä niin kovin vaikealta, ja edessä oleva kouluviikko tutustuttamisineen ja kaikkine papereineen tuntuu raskaalta, mutta jossain mielen perukoilla on sitkeä tyttö, joka ei helpolla luovuta. Ikävä on kova ja on vielä kovin yksinäistä, mutta onneksi on skypet ja blogit yms, eikä tässä enää ole kuin 4kuukautta jäljellä.
Nyt menen sängyn pehmeyteen lukemaan kirjaa, joka jäi Nykissä kesken.

Ihania talvipäiviä teille sinne, ja niinkuin täkäläiset sen leveästi lausuisivat: Luv y'all!!